– Olisiko teille sellaista somaa sorkkarautaa? Sellaista pientä? kyselin kaupasta.
Ei valitettavasti löytynyt kaupan valikoimista. Joku purkuversio oli, monen kilon painoinen ja selvästi ammattikäyttöön, joten täysin minulle kelpaamaton.
Tein pyhän lupauksen itselleni, että kesäloman aikana, ennen syyssateita, hommaan takaterassin kaapin päälle, katoksi uuden levyn. Vanha on palvellut hyvin niin kauan, kun minä olen huushollia asuttanut. Mutta nyt se oli tullut tiensä päähän; kattolevy mureni pölyksi, kun siihen vähän koskikin. Eli syksyn sateet ja ensi talven lumet satavat suoraan kaappiin. Ei siellä mitään kruunun jalokiviä ole; puutarhalapioita, haravia, mölkkypeli, ruukkuja, ämpärillinen käyttämättömiä kiuaskiviä… Mutta ikävä niitä olisi keväällä limaisina noukkia kaapista.
Mittasin entisen levyn ja sain uuden kaupasta valmiiksi mittoihin sahattuna, sellaista vesivaneria tai muovivaneria? No, joka tapauksessa kaappia odotti uusi katto.
Sen sorkkaraudan olisin tarvinnut kampeamaan vanhan levyn pois. Vaikka se valtaosaltaan oli pölyä, niin reunoista se oli vielä miltei ehtaa kovaa tavaraa. Koska somaa sorkkarautaa ei löytynyt, turvauduin perintövasaraan.
On muuten todella rentouttavaa hajottaa jotakin ihan luvan kanssa. Hakkasin kaksin käsin perintövasaralla levyn reunojen alta päin ja kas sehän lähti helposti. Ei tarvinnut edes ärräpäitä käyttää.
Vanha levy oli kiinni joka reunasta useammalla naulalla. Niiden naulojen repiminen oli sitten se suurin homma.
Asettelin uuden levyn vankasti paikoilleen ja kaivoin työkalupakistani esille äitienpäivälahjani. Eräs äitienpäivä sain lupaavan rasian lahjaksi. Pieni, selvästi korurasian kokoinen ja helisi ihanasti. Avasin jo hymyssä suin paperia ja rusettinarua.
– Olisit nähnyt ilmeesi, kihersivät nauraen tyttäreni, kun sain paketin auki. Sain korurasiallisen teräsnauloja.
Nyt ne teräsnaulat tulivat tarpeen. Iskin levyn joka kulmaan yhden teräsnaulan. Turha liioitella, kyllä se levy pysyy neljälläkin naulalla.
Ainoa, mitä en tullut ajatelleeksi, olivat uuden levyn sahatut reunat.
– Hmm. Noista reunoista levy imee kosteutta ajan mittaan. Maalia? pähkäilin.
Mutta konstit ovat monet, sanoi akka, kun kissalla pöytää pyyhki. Keittiön ylälaatikosta löysin muovisen, musta-harmaa-raidallisen teipin. Se oli juuri sopivan levyinen ja sointui väreihin.
– Buono, ihastelin kätteni töitä.