Viime viikolla kuohahti, kun uusi ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen jäädytti soidensuojeluohjelman. Luontoväen närkästystä ei ole vaikeaa ymmärtää. Ohjelma oli hyvässä sovussa valmisteltu, viittä vaille valmis ja rahoitettukin. Mutta miksi suot ylipäätään ovat niin tärkeitä?
Suo on perisuomalaista luontoa. Ennen kuin soita alettiin kuivata, niitä oli peräti kolmannes koko maan pinta-alasta. Jäljellä on reilusti alle puolet. Suuri osa on Lapissa, missä suosta ei saa tuottavaa maatalousmaata eikä hääviä talousmetsääkään. Mikäpä sitä on suojellessa. Varsinais-Suomessa soista on jäljellä reilu neljännes, mikä on eteläiseksi Suomeksi paljon.
Ikävää tästä tekee se, että etelän suoluonto on monimuotoisempi kuin Lapissa. Suomessa on toistasataa koko maassa uhanalaista lajia, jotka elävät pääasiassa soilla. Joukossa on karismaattisia otuksia, kuten muuttohaukka ja suokukko, ja eksoottisen kauniita kämmeköitä.
Suot ovat myös eteläisiä tukikohtia arktisille lajeille. Riekko ja kapustarinta pesivät yhä avosoilla Varsinais-Suomessakin, mutta molemmat ovat katoamassa vauhdilla. Purppuraista, metrin korkeaa kaarlenvaltikkaa ei ole täällä nähty sitten 90-luvun. Lakka on sitkeä, mutta hyviä marjasatoja tuottaa etelässä enää harva suo.
Eikä kyse ole pelkästään linnuista, marjoista ja retkimaastoista. Soita on vanhastaan pidetty joutomaina, joista tulee arvokkaita vasta kun ne kuivataan, mutta ne tekevät ihmisille monenlaisia palveluksia.
Soilla on tärkeä rooli vesivarastoina tulvien estämisessä. Kaupan päälle ne ovat kelpo työkalu ilmastonmuutosta vastaan. Suoturpeessa on tallessa kaikki hiili, jonka suokasvit ovat kymmenen tuhannen viime vuoden aikana sinne varastoineet, eikä määrä suinkaan ole mitätön.
Turpeen polttaminen tietenkin vapauttaa hiilen, mutta sen tekee myös pelkkä ojitus. Kun turve pääsee ensi kerran vuosituhansiin tekemisiin ilman kanssa, se alkaa lahota ja hiili karkaa.
Ojat voidaan kyllä tukkia ja turpeenottopaikka ennallistaa. Suoluonto palaa takaisin, ellei se ole kokonaan tuhoutunut. Siinä vain kestää ihmisikä tai enemmänkin. Kymmenen tuhannen vuoden turpeen palautumisessa kestää tietenkin toiset kymmenen tuhatta vuotta. Ehkä osa kannattaa sittenkin säästää.
Maija Karala