Viikon 50 Urheilusanomissa nostettiin kissa pöydälle. Ja ryminällä. Jutussa puitiin perusteellisesti kiekkovanhempien toimintaa, tunkeutumista syvälle koutsin reviirille hurjin metodein, sen vaikutusta valmentajiin ja myös lapsiin.
Lähes jokainen juniorilätkävalmentaja missä tahansa paikkakunnalla tunnistaa jollain lailla tämän ilmiön. Ja kyllä, myös piskuisessa kotipitäjässämme vanhempien liiallinen into asettaa ongelmia, niin jääkiekossa kuin muissakin lajeissa. Kyse ei missään nimessä ole kaikista vanhemmista, vaan vain osasta.
Jottei vain toisteltaisi Urheilusanomien huomioita, lähestytään tätä toisesta, itselle lähiaikoina tutuksi tulleesta näkökulmasta. Vanhemman ylpeys omasta lapsestaan on väkevä tuntemus. Kun jälkikasvusi ensi kertaa osaa tarttua helistimeen, tunnet tarvetta kertoa siitä jollekin. Se on tervettä ylpeyttä.
Entä sitten kun sama helistimeen tarttuja tekee hattutempun 8-vuotiaiden kiekkomatsissa ja kaikki kehuvat? Entä kun joku mainitsee lapsessasi olevan poikkeuksellista potentiaalia lajiin? Jos et vielä itse omaa urheilutaustaa, on inhimillistä että suhteellisuudentaju rakoilee ja kunnianhimo kasvaa.
Jos vanhempi näkee silmissään NHL:n, NBA:n tai minkä liigan nyt silmissään lajista riippuen näkee, se haave pitäisi mielestäni pitää omana tietona. Lapsen omat motiivit saattavat olla erilaiset ja lasten takia siellähän ollaan. Ja vaikka ajatukset olisivat yhtenäiset, tavoitteen saavuttaminen on niin vaikeaa että realismi tulisi kulkea harrastuksen rinnalla.
Entä sitten, kun lapsesi kokee epäonnistumisia? Tai valmentajien näkemys joukkueen pelitavasta poikkeaa täysin omastasi? Tässä kohtaa ongelmat usein alkavat. Vanhempien vaatimukset valmentajia kohtaan ovat mielestäni nousseet samassa suhteessa kuin muidenkin ”ostettujen palveluiden”.
Me olemme rakkaat kanssavaeltajat kriittistä väkeä, halusimme sitä tai emme. Lääkärin pitää osata antaa oikea diagnoosi heti ja pihvin pitää olla just eikä melkein oikean kypsyinen. Ammatti-ihmisille ei nykyään virheitä sallita ja juniorikoutsi ei edes sitä ole, vain joissain suurseuroissa.
Tämän vaatimustason nousun tuntevat niskassaan niin monet eri alan ihmiset. Urheilun puolelta mainitsen tuomarit. Uudessakaupungissa on lähes joka lajissa pulaa oikeudenjakajista. Jos virheitä ei saa tehdä ja palaute on alati rajumpaa, niin tuomarin hommassa pitää olla todella paksunahkainen.
Oma jälkikasvuni on lähempänä helistinvaihetta kuin ilmaveivisuorituksia, siksi aihe koskettaa läheltä. Vielä on epäselvää, mitä meillä ryhdytään harrastamaan ja kuinka innostuneita liikunnasta lapseni ylipäätään ovat.
Vaikka olen tietoinen yllämainituista urheilumaailman dilemmoista, en missään nimessä luule olevani ”unelmaisukki” kentän laidalla. Omalle toiminnalle pitää olla nöyrä. Kuljettaen, kustantaen ja kannustaen eteenpäin.
Juha Laine
Urheiluaktivisti