Luistelu luonnonjäällä kuului lapsuuteni talviin. Varpaat kohmeessa luistelimme kavereiden kanssa, leikimme jääprinsessoja ja yritimme väistellä kiekkoilevia poikaporukoita.
Siihen aikaan 1970-luvulla ei puhuttu yhteisöllisyydestä, mutta sitä luisteluharrastus mitä suurimmassa määrin oli.
Erityisesti muistan luistelukopit, joissa lämmiteltiin paukkupakkasilla kaminan rätistessä nurkassa. Kopissa oli aivan erityinen hajunsa: sekoitus ulkoilmaa, hikeä ja palavaa puuta.
Nykyäänkin monet nauttivat ulkona luistelusta, ja täällä Uudessakaupungissa siihen on erinomaiset edellytykset. Ainakin pääkaupunkiseutuun verrattuna.
Luin alkutalvesta hämmästyneenä tapaus Myyrmäestä. Siellä parin taloyhtiön lasten vanhemmat olivat päättäneet omilla rahoillaan jäädyttää lapsille pienen luisteluradan.
Maalaisjärjellä ajateltuna olisi kuvitellut, että Vantaan kaupunki olisi ollut moisesta talkoohengestä tyytyväinen. Mutta suurkaupungin virkamiehilläpä onkin kaupunkilaisjärki.
Virkamiehet kielsivät luistinradan käyttämisen, koska se oli kuulemma kaupungin sääntöjen vastaista. Luistelukentällähän voi kaatua ja kuka silloin vastaa korvauksista?
Samaan aikaan kun meillä varjellaan lapsia luistelun vaaroilta, Syyriassa lapset joutuvat elämään jatkuvassa pommien pelossa. Maailma on epätasa-arvoinen paikka.
Onneksi Uudessakaupungissa asukkaiden talkoohenkisyyttä ei ole latistettu. Esimerkiksi Haapaniemen kyläyhdistys ylläpitää omaa kenttää, joka onkin nuorten ahkerassa käytössä.
Minulla ei ole käytössäni tilastoja, mutta veikkaan, että talvisin kävelystä aiheutuu enemmän tapaturmia kuin luonnonjäällä luistelusta.
Tänä talvena kaatumisia on sattunut erityisen paljon paitsi ikäihmisille myös koululaisille. Tennareilla liukastelu koulutiellä on paljon vaarallisempaa kuin luistelu.
Talouden näkökulmasta yhteiskunnalle tulisi edullisemmaksi opettaa lapsille koulussa kaatumista kuin maksaa palkkaa päätöksissä kompuroivalle virkamiehelle, joka vie lapsilta liikunnan ilon.
Eija Eskola-Buri
Vt. päätoimittaja