Liiku enemmän. Syö vähemmän. Juo pari litraa vettä päivässä. Pidä viinipullon korkki kiinni. Vältä sähköisiä stimulantteja, kuten älypuhelimia ja myöhäisillan rikossarjoja, iltaisin. Muistakaa syödä D-vitamiinia.
Näin meitä neuvotaan. Uusi vuosi on lupaus paremmasta elämästä.
Miten me ennen tulimme toimeen ilman personal trainereita, ravitsemusterapeutteja ja henkisen hyvinvoinnin oppaita? Ei ollut tapanikiminkisiä, ei hannapartasia eikä dalailamoja.
Ei, älkää käsittäkö väärin. Arvostan ja kunnioitan henkisen ja fyysisen terveyden ammattilaisia, jotka osaavat puhua kansalle selkeästi ja uskottavasti. He ovat niin kuin 87-vuotias äitini, joka neuvoja jakaessaan sanoo ajattelevansa aina vain lastensa parasta.
Vasta viisikymppisenä alan uskoa, että äitini on useimmiten oikeassa. Arvostan hänen välittämistään. Se on rakkautta.
Mutta kun tässä alkuvuoden terveyspärinässä on alkanut tuntua taas siltä, että liika intoilu voi kääntyä itseään vastaan. Tulee vähän paineita: olenko huono ihminen, jos en liiku kolme kertaa viikossa, syö proteiineja, vältä hiilihydraatteja, hylkää valmisruokia, syö kourallista marjoja aamulla, venyttele iltaisin ja hanki henkisiä harrastuksia?
Sormi pystyssä -valistamisen aika on auttamattomasti ohi. Meille ei riitä, että joku viisas sanoo ”tee näin”. Haluamme selvittää kaiken lisäaineista, rasvojen koostumuksesta ja lihasten anatomiasta.
Huh, huh ja huh! Miksi kaiken pitää olla niin monimutkaista?
Eikö voitaisi suhtautua tähän elämään vähän yksinkertaisemmin? Tehdä jaakkokolmoset ja syödä silakkaa, porkkanaa ja ruisleipää ilman, että koko ajan pelkää niissä piileviä dioksiineja, nitraatteja tai hiilihydraatteja.
On loistavaa, että ravintoasioita tutkitaan ja tieto terveysasioista lisääntyy. Mutta emmehän me enää tarvitse kansanvalistusta Santeri Alkion ( 1862–1930) tapaan.
Alkiolaisessa nuorisoseura-aatteen ydin oli usko ihmisten kykyyn toimia itse itsensä kasvattajana. Senhän me 2015-luvun aikuiset jo osaamme, eikös? Osaamme ajatella maalaisjärjellä: turha syödä kalliita ulkomaisia goji-marjoja, jos lähimetsät ovat pullollaan superterveellisiä puolukoita.
Äitini muuten on viisas ja maanläheinen nainen. Ei hän enää juurikaan meitä viisikymppisiä lapsiaan kasvata, mutta jaksaa kyllä muistuttaa levon merkityksestä.
Kertoessani olleeni lenkillä, kuulen rivien välistä hänen päivittelevän: pitääkö sitä nyt hiki päässä karata vähäisinä vapaina hetkinään.
Arki on alkanut, mutta älkää rehkikö liikaa. Muistakaa välillä huilata, pyhittäkää lepopäivä. Ottakaa rennosti, jos siltä tuntuu.
Tämä on elämää, eikä mitään vaatimatonta vain elämää, vaan itsemme näköistä, ainutkertaista elämää.
Eija Eskola-Buri
Vt. päätoimittaja