Siitä on kyllä aivan suunnaton apu talvella, mutta se myös nostattaa tasaisen väliajoin raivoni. Nimittäin se vihreä johto, jolla kytken pihalla olevan autoni lämmitystolppaan. On aivan ihanaa lähteä pakkasaamulla töihin ( jos olen osannut ajastaa oikein), kun auton ikkunat ovat sulat ja sisäilma on lämmintä. Ei tarvitse hikipäässä raaputtaa auton ikkunoita pysäköintikiekolla, kun auton takaloosteri on jäätynyt kiinni ja siellä ovat kaikki ne kolme krapaa. Ihanaa se on silloinkin, kun pakkanen ei pauku nurkissa. Kytken autoni johtoon jo aikaisin syksyllä, kun sade vihmoo pihaa.
Vihreä johto kera sisätilan lämmittimen on oiva keksintö. Mutta siihen olisi insinöörien pitänyt kehittää myös varoitus- tai muistutusäänen. Tai voisi se olla vaikka joku valoshow, mieluummin kunnollinen näytös.
Ensimmäisen kerran unohdin vihreän johdon jo lokakuussa, yhtenä lauantai-aamuna.
– Merkillinen kolina, ihmettelin kurvatessa kadulle.
– Noo, kuraa on varmaa roiskeläpissä ja ne sieltä tippuilevat.
Kaupasta kotiin tullessa autoni pysäköintipaikan vieressä maassa kiemurteli vihreä johto. Olin siis unohtanut irrottaa vihreän käärmeen ja katkaissut sen elämänlangan.
Toisen kerran unohdin sen sitten joulukuun alussa. Taas maksoin tyhmyydestäni muutaman kymmenen euroa varaosaliikkeeseen.Todella ymmärtäväisiä miehiä koko liike täynnä. Osaavat olla kasvot peruslukemilla, kun menin jälleen liikkeeseen vihreää johtoa heilutellen.
Kolmas kerta oli edellisviikolla, niinä päivinä, kun lumi peitti maan.
Taas kuului kolinaa ja edelleenkään ei pieneen mieleeni välähtänyt, mistä ääni auton alla voisi johtua.
– Haa, lumipaakut putoilee, selvensi itselleni kääntyessäni kadulle.
Ja se vihreä käärme lojui taas pihalla. Tällä kertaa se oli päässyt miltei postilaatikoille asti ennen kuin oli henkitoreissaan luovuttanut.
Jälleen kerran kokeilin, vieläkö vihreässä käärmeessä henki pihisee. Toinen pää auton alareunaan pistokkeeseen ja toinen pää tolppaan. Ajastimesta käänsin lämmityksen alkamaan heti.
– Älä ole katki. Älä ole. Mä en kehtaa mennä ostamaan kolmatta johtoa tämän talven aikana, anelin mielessäni, kun avasin auton ovea.
Ihana hurina täytti auton. En ollut ottanut nyt sitä käärmettä hengiltä.
Tosin jos aivan rehellisiä ollaan, niin ihan täysissä voimissa vihreä käärme ei kyllä ole. Se on jotenkin vaisu.
– Pysyt kyllä hengissä lopputalven, uhkasin käärmettä.
Saa nähdä, miten sen käy. Ennuste ei ole kyllä hyvä.
Eija Isotalo
Toimittaja