Viihdyn konserteissa, teattereissa ja urheilukatsomoissa. Kaikissahan on kyse samasta: on käsikirjoitus, ohjaaja ja näyttelijät. Päämääränä kaikissa on tuottaa katsojalle elämyksiä. Kerronpa nyt oman näkemykseni Pohitullissa säännöllisesti esitettävästä näytelmästä.
Pelipäivänä lavastajat saapuvat tapahtumapaikalle vähintään paria tuntia ennen näytöstä. Muutaman vuoden ajan olemme mieheni kanssa olleet tässä hommassa.
Kannamme sponsorien mainokset oikeille paikoilleen. Pankki tuolle puolapuulle, autotehdas keskelle, valokuvaamo päätyseinään. Pelaajille laitetaan juuri oikea määrä punaisia muovituoleja.
Toimittajat saavat pöytänsä. He toimivat arvostelijoina, aivan kuten kriitikotkin.
Paikalle saapuu muu roudariporukka. Yksi Harri laittaa korit kohdilleen, putsaa lattian, avaa pukuhuoneet. Toinen Harri tuo väliaikatarjoiluun tarvittavia juomia, Johanna laittaa kaupan valmiiksi. Ja Valtoset. Kyllä, kuten kaikki nämä vuosikymmenet – väliaikatarjoilu on taas turvattu.
Pian saapuvat esityksen näyttelijät – eli pelaajat – paikalle. Nuoret sivuosien esittäjät menevät ujompina nopeasti pukuhuoneeseen. Tähtinäyttelijät saapuvat huput tiukasti päässään. Jos kävelytyylistä pitäisi päätellä, ei voisi kuvitellakaan, että samat miehet tunnin kuluttua juoksevat, ponnistavat ja hyppivät.
Tämän vuoden tähtinäyttelijät ovat yllättäneet. He jopa tervehtivät meitä muita tullessaan saliin. Vastustajatkin saapuvat paikalle.
Katsomo täyttyy, yleisö istuu paikoilleen. Ohjaajaakin, valmentajaa, tarvitaan. Voi, miten olen vuosien aikana nauttinut niin koti- kuin vierasjoukkueenkin valmentajien liikkeiden seuraamisesta. Joskus en tiedä pelistä mitään, kun pitää seurata, miten valmentaja reagoi eri tilanteisiin. Kotijoukkueen valmentaja on tänä vuonna osoittanut aikamoista taitoa, sitä on ollut ilo seurata.
Pelin tunnelmasta ja tasosta riippuen katsojat lähtevät mukaan esitykseen. Välillä salissa on hiljaista, toisinaan mennään hurmoksen asteelle. En kyllä muista, milloin olisin teatterissa noussut spontaanisti kesken esityksen hurraamaan. Pohitullissa näinkin on välillä käynyt.
Kuiskaajiakin tarvitaan, tosin tässä lajissa vähän äänekkäämpiä. Vuosikaudet samoilta kohdilta katsomosta on tullut ohjeita. Aina kun eivät pelaajat itse muista, että täytyy pitää ”liikettä”. Toisinaan parketilla on tuomari, joka ei vieläkään ole oppinut tekemään ylärivin Tepon ohjeiden mukaan.
Väliajalla sitten juodaan kahvia ja puhutaan esityksestä. Pelin päätyttyä roudarit tietävät jälleen, mitä tekevät. Sali hiljenee, kunnes taas tulee seuraava esitys.
Monesta muusta kulttuuritapahtumasta koripallopeli eroaa siinä, että Pohitullin pelien katsomosta löytyy ihmisiä vauvasta vaariin. Katsomossa istuu perheitä neljässäkin polvessa, meidän perhe yleensä kolmessa.
Mari Jalava
Uudenkaupungin museon johtaja