Saavun illalla töistä kotiin. Ovella esitettyyn tervehdykseen saan vastaukseksi pääosin vokaaleista muodostetun urahduspötkön. Oäyäyy.
Lähden löytöretkelle tavatakseni edes osan jälkeläisistäni. Olohuoneesta paikannan ensimmäisen. Punaposkinen poika aloittaa puheripulinsa kertomalla, ettei ainakaan ole pelannut tuntia kauempaa, just vasta alotti ja ees tää yks peli vielä jooko, vaikka lasittuneet silmät kertovat muuta. Huokaisen ja jatkan matkaani yläkertaan.
Koputan varoen teiniluolan oveen ja kurkkaan sisään. ”Mitä asiaa?” murahdetaan tukkapehkon alta. Kerron vaan halunneeni nähdä, mutta ymmärrän sulkea oven ennen pidemmän teiniräksytyksen alkamista.
Uskaltaudun vielä viimeisenkin oven taakse. Kurkkaan huoneeseen ja kohtaan nuorimmaisen ällistyneen katseen. Hetken tuijotettuaan neiti pyytää lakonisesti minua vain ”ystävällisesti häipymään”. Tunnen jälleen suurta onnistumista vanhempana ja olen kovin ilahtunut lasteni spontaaneista hellyydenosoituksista äitiään kohtaan.
Mutta sellaisiahan nämä ovat. Nykymukulat. Nykäisevät aamuisin tukevan sokerihumalan suklaamuroilla, kasvavat älypuhelin kourassa ja kommunikoivat pääosin murahtelemalla kauluksiinsa.
Vaan onko kuitenkaan niin? Kun teiniluolaston ovea pääsee hiukan raottamaan, muksuista, teineistä ja murkuista saattaisi olla meillä aikuisillakin rutkasti opittavaa.
Kuten nyt vaikka ennakkoluulottomuutta. Hiekkalaatikolla tutustuvat mukelot vähät välittävät uuden toverinsa ihonväristä, silmien asennosta tai vartalomallista. Uusi tuttavuus on aina lähtökohtaisesti ”hyvis”, kunnes toisin todistetaan, eikä päinvastoin.
Lapset ovat toimissaan myös hyvin vilpittömiä ja aitoja. Tenavat eivät patoa tunteita sisälleen, vaan paukauttavat ajatuksensa ilmoille välittömästi niiden ilmaannuttua. Jos äiti sattumalta käyttäytyy kuin idiootti, hänelle kerrotaan se heti avoimesti, eikä turhaa tulkinnanvaraa jätetä. Tehokasta!
Vastapainoksi lapset osoittavat onneksi myös positiivisia tunteitaan spontaanisti. Kun kesken tiskikoneen lataamisen kainaloon sujahtaa pellavapää, joka kuiskaa hiljaa ”mää rakastan sua”, hymy hiipii väsähtäneen mutsin huulille väkisin. Kahden sekunnin kuluttua tilanne on jo ohi ja tenava rientänyt omiin touhuihinsa, mutta hyvä mieli jää molemmille pitkäksi aikaa.
Siinäpä meille kalkkiksille haastetta. Suhtautua muihin ennakkoluulottomasti, puhua suoraan ja lopettaa kyräily. Antaa asiallista palautetta, kun sen aika on ja muistaa myös kehua ja kannustaa. Jos mietit mielessäsi työkaverisi tehneen hyvää duunia, kokeile sanoa se ääneen.
Palkitsee varmasti. Molempia.
Päivi Sappinen
kolumnisti