Minä olen ollut pikkusisko koko elämäni. Sanan varsinaisessa merkityksessä. Isoveljeni nauttiessa jo teini-ikäisenä kaupungissa jonkinlaista hämmästyttävää kulttimainetta, jäi minun kontolleni olla se Poskarin pikkusisko. Etunimestä viis.
Vaikka tietysti pyöräyttelin silmiäni ja olin avoimen loukkaantunut minuuteni ylenkatsomisesta, nautin salaa maineestani kultti-Poskarin pikkusiskona.
Eleltyäni jo 12 vuotta avioliiton kautta hankkimallani peitenimellä, sukulaisuus-suhde ei ole enää yhtä ilmiselvä. Tosin tyttönimeni käydessä sattumalta keskustelun lomassa ilmi, tietty kysymys toistuu, varsinkin täällä kotiseudulla, lähes poikkeuksetta. ”Es sä sil taikuril kuitenka mittä sukku ol?”
Myönnettyäni asian todellisen laidan, kanssakeskustelijan silmissä syttyy oivalluksen valo. Olisihan se pitänyt tajuta, kun niin samannäköisiäkin olette! Niin, ollaanhan me, tällaisia hirmuisen solakoita molemmat. Ja on juu, hymykuopatkin. Ainoa selvä ero taitaa lopulta olla se parta. Sitä kun ei minulta löydy enää edes nimestä.
Minun ja veljeni sisarussuhde ei ollut kasvuvaiheessa täysin mutkaton. Yhteen otettiin rajustikin. Pikkusiskon ominaisuudessa jouduin toimimaan koeyleisönä useammalle, kuin vain muutamalle korttitempulle. Vanhemman veljen etuoikeudella laistettiin tiskivuoroista ja syötettiin siskolle pajunköyttä niin, että heikompia hirvittäisi.
En minäkään toki syytön ollut. Pikkusisaruksissa kun sattuu olemaan vakiona hyvinkin vahva ärsytysgeeni. Hevimiehen tarjoamaan napakkaan olkaiskuun riitti viimeiseen asti hidasteltu ohikävely ja korvalappustereoista raikaava Ace of Base. Ja taas oli sota valmis.
Huumori meitä on kuitenkin yhdistänyt aina. Vinoillaan toisillemme toisinaan niinkin rajusti, että ihan kaikki eivät sitä enää sisarusrakkaudeksi miellä. Vanhemmilta on käyty jopa kysymässä, olemmeko väleissä lainkaan. Mikä kuulostaa meistä yhtä aikaa sekä oudolta että hykerryttävän hauskalta.
Rakkautta se kuitenkin on. Meidän Poskareiden rakkautta. Jokaisen haistattelun ja kettuilun takana piilee virne, joka saa yhteiset hymykuoppamme lommolle. Toi tyyppi tietää millainen minä olen ja tykkää musta silti niin paljon, että uskaltaa sanoa päin naamaa ihan mitä tahansa.
Se, jos jokin, on korvaamatonta.
Päivi Sappinen
kolumnisti