Kädet hikoilevat. Pulssi nousee. Vatsanpohjassa kutkuttaa. Nyt on totinen paikka.
Vanhat taisteluvammat käsissä muistuttavat edellisviikosta. Rapsuttelen kämmenten kovettumia ja kaivan kaapista laastaria. Parempi varautua nyt kunnolla. Pakkaan laukkuuni keppejä, taisteluvehkeen ja suojausvälineet. Tänään annetaan turpiin kunnolla.
Saavun rikospaikalle. Jännitys tuntuu sakeana väreilynä ilmassa. Musiikki pauhaa ja kengät vingahtelevat parkettiin. Tulee kotoisa olo. Tämä on meidän joukkue, meidän halli, yhteinen ponnistus.
Tunnelma tiivistyy. Muutaman minuutin kuluttua päästään tositoimiin. Saan huvittuneita, hämmentyneitä ja paheksuviakin katseita kaivaessani laukustani lehmänkellon ja kapulan. Joukkion vastuullinen päärumpali jakaa junioriosastolle korvatulpat.
Valkoisiin pukeutunut ryhmämme asettuu päätykatsomoon rumpupatteriston taakse. Pikkuhiljaa useammastakin kassista kaivellaan torvia, pillejä ja kapuloita. Olemme valmiina.
Pallo nousee ilmaan ja aloitamme infernaalisen kannustuksen. Paukutamme rumpuja kämmenet verillä ja huudamme raivokkaita kannustuksia niin, että ääntä ei tarvitse muutamaan päivään takaisin odotella.
Hurraamme hienolle kotijoukkueelle ja yritämme saada koko kotiyleisön mukaan kannustamaan. Joukkue ansaitsee nousun Korisliigaan ja me haluamme palauttaa Pohitullin maineensa veroiseksi hornankattilaksi.
Kaikkien mielestä äänekäs kannustus ei sovi urheilukatsomoon. Korviin sattuu, kuulutuksia ei kuule, eikä kaverinkaan kanssa voi jutella. Pippurista, pääosin korisjunnuista koostuvaa kannustusryhmäämme syytetään jopa katsojakokemuksen pilaamisesta.
Tulee hämmentynyt ja hieman jopa rikollinen olo. Jos Korihait raivaa tiensä lähes puhtaalla runkosarjapelillä semifinaalien kautta loppuotteluihin asti, eikö ole vähintään kohtuullista elää hurmoksessa mukana? Vielä jäätiin kuitenkin kauas 90-luvun huippuvuosien tunnelmasta. Ei kai urheilutapahtuman sentään hartaustilaisuutta tarvitse muistuttaa, vaikka tässä nyt varsinaissuomalaisia ollaankin.
Niinpä päätän yllyttää mahdollisimman monet mukaan kanssamme intohimorikoksen tielle. Puetaan finaalipeleihin valkoista päälle, kaivetaan vanhat pelipaidat naftaliinista, töräytellään torviin onnistumisten jälkeen ja hakataan käsiä yhteen niin, että vielä kotonakin kihelmöi. Ja kun huudetaan, kitapurjeiden olisi hyvä näkyä ainakin Nokian Edenin risteykseen asti.
Sitäpaitsi, sen kerran, kun ukilainen perusseppo irrottaa kädet puuskasta ja yhtyy taputuksiin, sitä kannattaa tulla katsomaan kauempaakin. Ja samalla liittyä mukaan kannustukseen. Korihait!
Päivi Sappinen
Kommenttien lisääminen on estetty.