Tiistai-ilta. Puolensataa autoa kokoontuu johonkin kapean kalantilaisen metsätien päässä olevalle kuoppaiselle pellolle. Autoista astuu ulos lapsia, nuoria, miehiä ja naisia. Vanhimmat ovat lähes satavuotiaita, nuorimmat alle kouluikäisiä.
Joillakin on päällään ihoa myötäilevät tekokuituhousut, jotka 30 vuotta sitten vielä olivat siniset. Paidat ovat monilla jo vähintään hihoistaan revenneet. Aloittelijat lönkyttelevät kumisaappaissa, meillä kokeneilla sentään on kymmenen vuotta vanhat nastalliset nappulatossut, joiden nauhat kiinnitämme maalarinteipillä.
Jonotamme kiltisti lähtöpaikalle. Kerromme nimemme, maksamme vaatimattoman karttamaksun ja valitsemme kukin kuntomme mukaisen radan. Tarkoituksena on siis lähteä suunnistamaan.
Lähtöpuomilla leimaamme sormen ympäri kiinnitetyn muovisen emit-kortin. Otamme suunnan kohti ensimmäistä rastia. Kannattaisikohan nyt mennä tätä polkua, vai valitsisikohan sittenkin tuon suoremman reitin, onkohan tuo suo märkä, jaksankohan tuon jyrkänteen yli Oli se, se suo siis märkä. Jo ennen ensimmäistä rastia sain siis jalat märiksi. Illan ratamestari olikin piilottanut sen ensimmäisen rastin niin pahaan paikkaan, että sitä piti etsiäkin. No, seuraavalle rastille sitten mennään huolellisemmin.
Mikä saa keski-ikäisen turhaa hikeä pelkäävän ihmisen omasta halustaan hyppimään kantojen ja oksien yli, kastamaan jalkansa jääkylmään keväiseen suonsilmään tai loppukesästä poimimaan hirvikärpäsiä hiuksista vielä kolmen päivän kuluttuakin?
Mikä muu kuntoilumuoto on sellainen, jossa älyllistä jumppaa harrastaessa tulle niin kova hiki? Ihan kuin tekisi vaikeaa sanaristikkoa ja huomaa saaneensa jalat ja pään märäksi. Suunnistusradan reitinvalinnat ovat siis sopivan haasteellisia. Koskaan ei kokenutkaan kuntosuunnistaja tule niin hyväksi, ettei niitä pummeja tulisi. Ja sekös vasta kannustaa viikon kuluttua vielä innokkaammin metsään.
Kuntorasteillahan kaikki kilpailevat ainoastaan itseään vastaan. Höpö höpö. Tasan tarkkaan itse kukin tietää, ketkä kiertävät samaa rataa ja kuin varkain tarkkaillaan tulevatko he rastille ennen vai jälkeen itseä. Tiistai-illalla sitten Vakka-Rastin nettisivut ruuhkautuvat, kun kaikki haluavat tuloksensa näkyville. Olinko viimeinen? Jes, tuokin nuori nainen meni kauemmin kuin minä – tai sitten juuri päinvastoin.
Suunnistajat ovat kyllä ihan oma ihmislajinsa. He ovat luonnollisesti ”oman tiensä kulkijoita”. Jokainen kuitenkin huikkaa metsässä kohdatessaan tervehdyksensä, kartalta pudonneita autetaan – ainakin kuntosuunnistuksissa.
Lajissa toki myös kilpaillaan. Onkohan muita urheilulajeja, joissa kansainvälisen tasonkin mestaruuskilpailuissa urheilijat pukeutuvat ulkona jakkaroidensa vieressä tai käyvät suorituksensa jälkeen yhteisissä maastoihin rakennetuissa telttasuihkuissa? Palkinnotkin ovat huimia, veljentyttökin sai viime kesänä eräiden kisojen voitosta palkinnokseen ruisleivän!
Mari Jalava
museonjohtaja