Muuttaessaan tähän kaupunkiin kohtaa toistuvasti saman sarjan kysymyksiä. Mistä olet kotoisin? Kenelle olet sukua? Miksi olet täällä? Kysymykset ilmenivät yleensä sen jälkeen kun nimeni perusteella ei osattu arvata mihin sukuun kuulun. Ukilaiset kokivat selvästi vilpitöntä ihmetystä siitä, että joku turkulainen tulisi tänne asumaan. Omasta tahdostaan ja muuten vain – vakituisesti. Eikä edes autotehtaan takia. Kun kerroin tulleeni tänne Uudessakaupungissa syntyneen mieheni perässä, ihmetys vähän laantui ja seurasi uusi kysymys: Kenen poika se miehesi sitten on?
Totutteleminen pikkukaupungin elämään otti aikansa ja onnistuin viihdyttämään miestäni yllättävän syvälle juurtuneella turkulaisuudellani. Ensimmäiset kuukaudet uusikaupunkilaisena olin jatkuvasti vakuuttunut, että kasvoissani oli jotakin, sillä kaikki tuijottivat kaikkialla. Kun pihatiellä tuli naapureita vastaan, väistin enkä ymmärtänyt tervehtiä. Opettelin siis katsekontaktia ja tervehtimistä, eikä aikaakaan kun olin ehtinyt udella naapureiden kuulumiset sillä välin kun mieheni oli töissä.
Lähtiessäni sovittuun tapaamiseen olin aina paikalla liian aikaisin, kun en ollut ymmärtänyt miten tässä kaupungissa 15 minuuttia on todella pitkä välimatka. En voinut uskoa sitä, ettei keskustankaan alueella tarvitse maksaa pysäköinnistä ja että parkkipaikan löytää aina. Hölmönä turkulaisena jätin myös auton aina kauas – vaikka kahden korttelin päähän – samalla kun alkuperäisasukkaat haluavat autonsa aina oven eteen. Käsittämättömintä oli se, että täällä kaikki asiat hoituvat nopeasti ja ilman turhia välikäsiä, eikä mihinkään tarvitse jonottaa kuukausitolkulla. Elin epäuskossa ja ihmetyksessä kuukausia.
Pääsin sisälle yhteisöön ja sen asioihin työllistyessäni paikalliseen urheiluorganisaatioon. Tutustuin nopeasti kymmeniin ihmisiin ja vielä useammat tutustuivat minuun. En ollut enää ventovieras. Yhtäkkiä tuttuja oli niin kaupassa, kadulla kuin kahvilassakin. Nyt ymmärrän miksi ukilaiset tuijottavat ohikulkijoitaan. Suurella todennäköisyydellä se on kuitenkin joku tuttu.
Ja voi miten mukavaa on olla jonkun tuttu. Täällä ihmiset ovat ystävällisiä, ihania ja äärettömän kotiseuturakkaita. Hetkeäkään en ole katunut, että elämäni on nyt täällä. Rakastuin pikkukaupungin elinvoimaisuuteen, vanhoihin puutaloihin ja pinkkeihin kuppikakkuihin ja kyllä – tulin tänne vapaasta tahdostani. Ukirakkautta jaan mielelläni ja arvostan ihmisiä, jotka tekevät sanoin. Aionkin viettää kesälauantait Uudenkaupungin sydämessä, koordinoimissani teematoritapahtumissa, jossa kaikilla on mahdollisuus tulla tutuiksi. Tule sinäkin. Tul toril, tul tutuks!
Nanna Rannikko
kolumnisti
Kommenttien lisääminen on estetty.