1990-luvun alussa silloinen kiekkoseura Lätkä-77 järjesti junioreilleen kauden aluksi jääkiekkoleirejä. Teinipoikana olin mukana avustamassa jäällä yhdessä valmentajien ja kunkin päivän tähtien kanssa, jotka tulivat liigaseurasta.
Erään leiripäivän päätteeksi astuin hallista auringonpaisteeseen yhdessä pienen kiekkoilijan alun kanssa. Kyseinen minulle tuntematon veijari tiputti pelikassinsa äitinsä jalkojen juureen ja käski tätä kantamaan tamineet autoon. Kun äiti kieltäytyi, antoi pikkumies kovasanaisen palautteen.
Pojan pahaksi onneksi kyseisen päivän liigatähti käveli samanaikaisesti ohi, kääntyi ja katsoi poikaa todeten: ”Kuulepas, äitisi tekee sinun vuoksesi niin paljon että noin ei puhuta. Meillä on vain yksi äiti ja sitä pitää kunnioittaa.”
Tämä Hannu Virran lausunto mykisti pikkumiehen kuten myös vieressä seuranneen teinikäkkäräpään. Tietoinen äidin arvostus alkoi orastavasti tästä hetkestä.
Toinen mieliinpainuva muisto on surullisenkuuluisista Lahden MM-hiihdoista 2001. Katselin päätykatsomossa Virpi Kuitusen mestaruushiihtoa ja poistuessani stadionilta massan mukana eräs näky sai kulkuni pysähtymään.
Pienellä kukkulalla pieni poika laski innoissaan mäkeä ja kukkulan vierellä seisoi äiti, joka oli totaalisen väärin pukeutunut kymmenen asteen pakkaskelille.
Ulkoisesti uranaiselta vaikuttanut äiti hytisi enemmän kuin Paavo M. Petäjä pari päivää myöhemmin lehdistötilaisuudessa ja olisi varmasti ollut miljoonassa paikassa ennemmin kuin lumisen kukkulan päällä. Jos olisi ajatellut vain itseään, mitä hän ei tehnyt.
Pieni poika näki itsessään Janne Ahosen ja sen piti äidin nähdä, yhä uudelleen ja uudelleen. ”Äiti kato!”, poika huusi, ja äiti katsoi.
Sitä en voinut olla katselematta, mitä hienoa omistautumista toisen ihmisen puolesta. Epäitsekkyyttä ja epämukavuuden sietoa toisen ihmisen takia, sitäkin äitiys on kauneimmillaan.
Noin vartin sitä tuijottelin kauempaa ja sitten tuli itselle sen verran vilu, että jätin kaksikon rauhassa treenaamaan.
Äidinrakkaudessa on parhaimmillaan jotain niin väkevää, että sitä ei mies pysty ymmärtämään. Eikä tarvitsekaan. Olen vierestä ihaillut oman puolisoni omistautumista esimerkiksi lasten allergioihin liittyen. Näen siinä jotain vahvasti luonnonmukaista, emon suojeluvietti on monesti sanoinkuvaamattoman vahva.
Elämäni vaikeimpina vuosina oman äitini tuki ja turva takasi sen että jaksoin ja pystyin opiskelemaan siihen ammattiin, johon halusin jo teinipoikana. Sitä asiaa muistelen usein valtavalla kiitollisuudella ollessani pilli kaulassa kentän laidalla.
Toivotan ansaittua, ja hymyntäyteistä äitienpäivää kaikille äideille. Erityisesti omalleni.
Juha Laine