Olin kokousmatkalla Ukrainassa, Dnipropetrovskin miljoonakaupungissa tällä viikolla. Kaupunki sijaitsee Ukrainan itäosassa Dnjeprin varrella, paikassa, jossa joki laajenee kauniiksi vesistöksi, kuin järvimaisemaksi. Kaupunki on Katariina Suuren perustama.
Kaupunkia ympäröivät laajat peltoaukeat ja rypsipellot kukkivat keltaisina. On vaikea kuvitella, että Stalin onnistui tappamaan nälkään miljoonia ukrainalaisia 1930-luvulla.
Yleiskuva kaupungista on melko nuhjuinen ja hoitamaton, kadut ovat kuoppaisia ja roskaisia. Katujen varsille on istutettu paljon puita, mikä antaa vihreän yleiskuvan ja saa kaupungin näyttämään paremmalta kuin mitä se tosiasiassa on.
Dnipropetrovsk on ollut Neuvostoliiton aikana suljettu kaupunki, koska siellä on paljon avaruus- ja sotateollisuutta, ja on edelleen. Vanhoja rakennuksia on entisöity jonkun verran, varsinkin kirkkoja korjataan. Ne olivat neuvostoaikana museoina.
Tehtäväni oli edustaa Alueiden komiteaa ja sen Corleap-työryhmää paikallisdemokratian kehittämistä koskevassa konferenssissa. Corleap on Itäisten kumppanimaiden työryhmä, joka käsittää Armenian, Azerbaijanin, Valkovenäjän, Georgian, Moldovan ja Ukrainan.
Työryhmän tärkein tehtävä on pyrkiä tukemaan alue- ja varsinkin paikallishallinnon kehittämistä näissä maissa. Taloudellinen itsenäisyys alue- ja paikallistasolla on kaiken kehityksen avain.
Alueellinen, rajat ylittävä yhteistyö on toimintamalli, joka antaa valtavasti mahdollisuuksia näille maille. Alueiden komitea tukee voimakkaasti hallinnon uudistusta Ukrainassa.
Kun keskustelin paikallisten ihmisten, muun muassa alueen maakuntajohtajan kanssa, kävi ilmi, että he ovat hyvin pessimistisiä sekä aikataulun että saavutusten suhteen. Kehitys on heidän mielestään aivan liian hidasta ja tuntuu että kehitystä ei juurikaan tapahdu. Tulevaisuus on heidän mielestään täysin hämärän peitossa.
Tässä suhteessa ei voinut välttyä ajatukselta: onko Ukrainassa oikea tahtotila parantaa elinolosuhteita ja irtautua oikeasti Venäjän määräysvallasta? Onko Ukraina ollut liian kauan ”holhottavana”?
Ukraina on suuri maa, noin 45 miljoonaa asukasta. Suhteessa Venäjään sen ei todellakaan tarvitse olla alistettu. Jos me pärjäsimme aikanaan väestöllä, joka on noin 10 prosenttia Ukrainan väestöstä, ei sen pitäisi olla mahdotonta Ukrainallekaan. Se ei tarkoita Venäjän hylkäämistä, vaan tasa-arvoista kumppanuutta.
Muiden kumppanimaiden edustajien kanssa käydyissä keskusteluissa tuli mielikuva, että tavoitteet ovat hämäriä, toiset maat haluavat kahdenvälisiä suhteita ja toiset haluavat tehdä yhteistyötä.
Kaikessa tuli ilmi, että näillä mailla on Jyri Häkämiehen aikanaan toteaman mukaan kolme yhteistä suurta haastetta ja ne ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Tämä on seikka, joka on otettava huomioon. En ollenkaan usko, että Venäjä suostuu luopumaan esimerkiksi Ukrainan itäosista.
Pauliina Haijanen
kirjoittaja on EU:n Alueiden Komitean jäsen