Liian usein sorrumme vain toteamaan, että pitäisi. Olisi pitänyt. Miksen mennyt? Miksen tehnyt? Monet hyvät ideat jäävät haaveilun asteelle, kun tarmo toteuttamiseen puuttuu. Vai onko puutetta sittenkin uskalluksessa?
Tunnen ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti ideoimassa kaikenlaista, mutta ideoista toteutukseen päätyy pari prosenttia aikomuksista. Tällaisen ihmisen ystävänä on rasittavaa olla: yhteisestä illanvietosta on puhuttu pitkään, mutta h-hetkellä koko asia perutaan. Tai oikeastaan suunnitelmat vain yllättäen unohtuvat. Hups ja anteeksi. Ei ollut tarkoitus.
On eri asia, jos kaverin kanssa yhteisten haavekuvien kohteena olisi vaikka lomamatka. Usein puhutaan kuitenkin matalan kynnyksen asioista, kuten sulkapallon pelaamisesta tai konserttiin lähtemisestä. Sellaisista asioista, jotka eivät vaatisi juuri minkäänlaisia ponnisteluja toteutuakseen. Muutaman euron ehkä.
Myönnän, että olen jokusen kerran itsekin sortunut olemaan tuo ärsyttävä ihminen. Jos en muistuta, ehkä hänkään ei muista. Ja jälkikäteen harmittaa.
Miksi pitäisi jahkailla ja jarrutella? Miksei vain menisi ja tekisi?
Aina kesäisin minut valtaa tunne mahdollisuuksista. Maailman avoimuudesta saatu euforian tuntemus on hetkittäin jopa suloisen korni.
Tänä kesänä minä ja ystäväni toteutimme yhteisen haaveen, keväällä päähänpistona tulleen idean. Keräsimme kamppeemme pellon reunassa kököttävään maalaistaloon lähelle lapsuuden ja nuoruuden maisemia.
Olen aiemmin pyöritellyt ajatusta ystävän kanssa asumisesta, ja nyt siihen aukesi tilaisuus. Haluan kokea kimppakämppä-asumisen ilot ja haasteet ennen kuin kirjaamme puoliskoni kanssa tavaramme pysyvästi yhteiseen osoitteeseen. Kumppanini mielestä muuttoaikeet kuulostivat mahtavilta, mutta monet muut ovat hämmästelleet minun ja ystäväni ratkaisua. Voiko noin tehdä?
Pihalla on linnunpönttö ja riippukeinu. Sisällä kakluunit ja muurahaisia. Suihku on kellarin perällä, ja pihakaivosta kulkeutuu hanoihin ruskeaa vettä. Verannalla kasvavat purkkeihin istutetut herneenversot. Vieraita saa tulla, mutta niistä sovitaan. Jääkapissa on yhteinen voipaketti, mutta omat mehupurkit.
Aamuisin minut herättää puiden latvojen läpi sädehtivä aurinko. Viiden kaupunkivuoden jälkeen maaseudun rauha rentouttaa välittömästi. 18-vuotias minä huutaisi itselleni, oletko hullu.
Unelmat vaihtuvat iästä toiseen, mutta voisin väittää, että kadoksiin ne eivät mene. Ainakin minä haluan uskaltaa tarttua niihin – nyt ja tulevaisuudessa.
Haasta itsesi. Varaa matka ja pakkaa laukku. Lue se kirja, josta olet puhunut jo pitkään. Mene tanssitunnille. Laske liukumäkeä pitkästä aikaa. Syö kaksi jäätelöä putkeen. Heittäydy hetkeen. Sillä jos ei kesällä, niin koskas sitten.
Henrika Bäcklund
Toimittaja