Joskus sitä oikein toivoo, että mökillä sataisi, edes päivän verran. Vettä saisi tulla taivaasta ihan kaatamalla, niin ettei kenellekään tulisi mieleenkään mennä ulos, ei edes koiralle. Silloin voisi oikein ajan kanssa uppoutua mökkikirjaston aarteisiin.
Mökkikirjastomme on kooltaan perin vaatimaton. Kirjoja on ehkä kolmekymmentä ja Aku Ankkoja on saman verran. Eikä taida hyllystä löytyä yhtään Nobel -palkittua kirjailijaa, vaan ihan niitä tutuimpia ja luetuimpia. Agatha Christien Neiti Marplen kanssa saman hyllyn jakavat Modesty Blase ja Sherlock Holmes. Kamelianainen nuokkuu toisen klassikon, Viimeisen mohikaanin kainalossa ja alahyllyllä on sekalainen seurakunta kirjaston poistomyyntikirjoja; murhamysteerejä ja kepeitä rakkauskertomuksia.
Kuten kaikissa kunnollisissa mökkikirjastoissa on meidänkin kirjastossamme oma tilansa luontokirjoille. Kasvioppi lienee painettu 1960-luvulla, eikä lintukirjakaan taida olla juuri tuoreempi. Silti, tai ehkä juuri siitä syystä, niitä on mukava selailla. Ihmetellä luonnon moninaisuutta ja kinastella kevyesti muiden sadepakolaisten kanssa vessan nurkalla pesivän pikkulinnun lajista.
Sienikirjakin on mökillä ihan ehdoton, vaikka tietääkseni sitä ei kukaan ole koskaan metsään asti vienyt. Pohjolan eläimiä esittelevän opuksen kanssa on sentään yritetty tunnistaa mökkitontilta löytyneitä jälkiä ja jätöksiä. Kerran olimme siskoni kanssa täysin vakuuttuneita siitä, että mökin ulkorappusilla oli pöllön oksennuspallo. Tarkempi analyysi kuitenkin paljasti pallon olevan jäänteet koiran pureskelemasta muovikengurusta. Eläinkirjoista on löytynyt myös aimo annos hupia. Lapsina saatoimme leikkiä tuntikausia leikkiä, missä toinen kertoo eläimen nimen ja toisen pitää kuvitella ja ääneen kuvailla millaisesta eläimestä on kyse. Piippopaksupää oli tämän leikin ehdoton suosikki.
Mökkikirjaston aarteet ovat rivi vanhoja lastenkirjoja ja nippu Aku Ankkoja 1970 -luvulta. Alunperin Akuja oli mökin nurkassa pahvilaatikollinen, mutta sitten joku keksi käyttää niitä saunan sytykkeinä. Säilyneitä lehtiä säilytetään nyt huolella ja ne luetaan uudelleen joka kesä.
Rakkaimpia ovat kuitenkin ne lastenkirjat. Niistä Pekka Töpöhäntä lienee tuttu myös nykypäivän lapsille, mutta kukaan on tuskin kuullut Pelle Muurahaisesta, joka pyydysti lassollaan hepokatin tehdäkseen vaikutuksen Leila Leppäkerttuun. Tai Nunnusta tai Babarista tai Pikku tähdestä. Näitä kirjoja on luettu omassa lapsuudessani ja itse olen lukenut niitä omille lapsilleni lukemattomia kertoja kesäillan hämyssä.
Ehkä mökkikirjaston parasta antia onkin tunne jatkuvuudesta ja pysyvyydestä vaikka maailma ympärillä kuinka muuttuisi.
Maija Ala-Jääski
Toimittaja