”Onks mitään ruokaa, mullon kauhee nälkä!” kajahtaa lähes poikkeuksetta työstä palaavaa vanhempaa vastaan kotiovella. Meillä ainakin.
Näin kesälomalla lapset mystisesti ilmeisesti kadottavat leivän voitelemisen taidon, kun omien sanojensa mukaan eivät ole ennen viittä saaneet syödäkseen vielä yhtään mitään. Epäilen myös koulussa tarjottavan haamuruokaa, tilanne kun tuntuu olevan sama läpi vuoden.
Useimmiten ensivilkaisu jääkaappiin paljastaa satunnaisten hillo- ja oliivipurkkien lisäksi jääkaapin ainoaksi sisällöksi loppuun rutistetun maksamakkarapötkylän ja tyhjyyttään kumisevan maitopurkin. Kehtaavatkin tämän gurmeen edessä nälkäänsä valittaa.
Koko homma on siis aloitettava nollasta. Kukapa ei ruokakauppaan janoaisi maanantaina viiden jälkeen. Etenkin kun parinkymmenen minuutin kauppareissun aikana jälkikasvu keksii ainakin seitsemän eri keinoa viestittää ahdistavasta nälkäkuolemastaan kiireessä nakkipakettia valitsevalle vanhemmalleen. Kirottu teknologia, kirottu rajaton, huoleton, datakatoton.
Kauppareissu itsessään on pienimuotoinen selviytymistaistelu. Menomatkalla autossa psyykataan toisiamme huippunopeisiin suorituksiin, käydään vielä kerran läpi strategia ja valitaan kohteet. Leipä, kurkku, maito, jauheliha, jugurtti. Ainiin, vessapaperi! Ei pidä unohtaa vessapaperia.
Kotona kaivetaan esiin tottuneesti paistokasari ja pastakattila. Kyllä, taas makaroonia. Nakeista ja jauhelihasta valitaan kastikkeeseen tällä kertaa ensimmäinen vaihtoehto. Huutoäänestyksellä, eikä missään nimessä yksimielisesti.
Vartin pikakeittelyn jälkeen jälkikasvu istuu vihdoin lautastensa ääressä ja talo hiljenee. Ankean värinen annos saa seurakseen sentään lasillisen maitoa, vaikkei salaatti lautasta koristakaan. Onneksi muistettiin sentään se kurkku.
Viikonloppuna ruoanlaitto on täysin arki-iltojen ahdingon vastakohta. Tiistai-illan tyhjä katse jauhelihahyllyllä vaihtuu reseptien selailuun ja kokeiluun, on aikaa pilkkoa, haudutella, maistella ja testailla. Kaupassa käytetään hävyttömän pitkä aika avokadojen vertailuun ja lihojen valitsemiseen. Askarrellaan monen sortin salaatit ja viritellään grilliä. Jälkiruoaksi leivotaan mustikkapiirakka.
Koko perhe on keittiössä yhdessä, eikä kukaan ulise. Ainakaan alituiseen. Pilkotaan, hämmennellään ja ennen kaikkea syödään yhdessä. Ruoanlaittohan on oikeastaan aika rentoa puuhaa.
Kunnes koittaa maanantai ja ylevät ajatukset koko perheen yhteisestä, rentouttavasta kokkailuhetkestä kaikkoavat viimeistään kotiovella. ”Onks mitään ruokaa, mullon kauhee nälkä!”
Paluu muiden äitien tekemään ruokaan on väistämättä edessä.
Päivi Sappinen