Joillakin se tauti on krooninen, joku ei edes ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Kuulun ensimmäisiin. Ajatus niistä kaikista kaupungeista ja paikoista, joita maailmassa on, ja joista en vielä tiedä mitään, tai joita en ole nähnyt.
En ole maailmanmatkaaja, en olisi, vaikka rahaa ja lomaakin olisi enemmän. En ole kateellinen muiden matkoista. Olen myötäonnellinen, kun näen muiden matkakuvia ja luen matkakertomuksia. En ole käynyt juurikaan Euroopan ulkopuolella, en ole koskaan käynyt hiihtokeskuksessa (talvella), enkä oikeassa etelän lomakohteessakaan (jos ei 25 vuotta sitten tehtyä ensimmäistä autolomamatkaa Espanjan Aurinkorannikolle lasketa). En varmaan tietäisi, miten turkkilaisella hotellialueella käyttäydyttäisiin.
Mutta olen onnellinen kaikkien niiden puolesta, jotka sellaisesta haaveilevat. Minä unelmoin ja kaipaan niitä pieniä saksalaisia kaupunkeja, joissa kahvilat ja ravintolat ovat avoinna myös iltamyöhään, niitä jokaista raatihuoneentoria, ranskalaisia sypressipuiden reunustamia kapeita teitä, italialaista ruokaa ja temperamenttia – ja belgialaisia liikenneympyröitä. Se tunne, kun Juutinrauman sillan ensimmäiset mastot alkavat siintää, sitä on niin vaikea selittää.
Matkakuumetta helpottaa kaikenlainen matkan suunnittelu ja toisaalta vanhojen matkojen muisteleminen. Nykyään suunnittelu on helppoa. Olen minä vuosikymmeniä sitten istunut kerran jos toisenkin Uudenkaupungin kirjastossa lukemassa Helsingin puhelinluettelosta ulkomaisten matkailutoimistoiden osoitteita. Aikanaan niistä sai pyytämällä isot kasat karttoja ja esitteitä. Maailma läheni ihmeellisesti, kun sai esitteiden ja karttojen avulla jo jonkinlaisen käsityksen mahdollisesta matkakohteesta. Nyt voin mennä Google-kartalla jo etukäteen kulkemaan vaikka koko tulevan matkareitin.
Aikoinaan matkakuumetta – tai ulkomaailman kuumetta – lievennettiin myös hankkimalla ulkomaalaisia kirjeenvaihtokavereita. Heidän avullaan saatiin vähän käsitystä, millaista oli asua Hollannissa, Tsekkoslovakiassa tai DDR:ssä. Ensimmäiset ulkomaanmatkani olen tehnyt näiden kirjekavereitteni luokse. Muutaman kanssa olen vieläkin tekemisissä. Maailma avartui myös kuuntelemalla iltaisin Radio Luxembourgia. Ihan kuin olisi hetken itsekin ollut keskellä Eurooppaa. Maailma on muuttunut. Mutta sama matkakuume, tai kaipuu nähdä jotain uutta, on säilynyt.
Heli Laaksonen kiteytti ytimekkäästi tämän minullekin tutun tunteen juuri ilmestyneessä kirjassaan Lähtisiks föli? (Otava 2015) Kuis see nyy taas läks? Yrittäkkäs itte ol menemät ja tulemat niin päivin, ko ollakka ei voi. Jo kolmanten kotopäivän en muist, et olisin ikinä missän käyny…
Ja miten oikealta tuntuukaan Helin selitys, mistä se johtuu: Koitan pääst karkku itteäni, vaik tiärän et peräs see tule niinko olis narul kii…Hajenk mää jotta, mitä kotopihas ei ol? Hajen! Sananjalan kukka esimerkiks.
Mari Jalava
museonjohtaja