Selailen naamakirjasta hivenen kateellisena ensimmäisiä päivityksiä. Yksi on löytänyt pieniä, söpöjä kantarelleja lenkkipolun varrelta. Toinen on julkaissut kuvan, jossa paistinpannulla tirisee mojova satsi keltaisia herkkuja. Ja itse en ole ehtinyt sienimetsään vielä ollenkaan.
Mutta tulevana viikonloppuna se ihanuus taas alkaa. Myönnän, että sienestysintoni hipoo jo lähes fanaattisuutta. Auta armias sitä kiukkua, jos joku muu on ehtinyt tutuille apajille. Olen joskus jopa rynnännyt perjantai-iltana mökkisaaressa heti rantautumisen jälkeen otsalamppu päässä katsomaan, onko tutuille lähimetsän paikoille noussut suppilovahveroja.
Nuorempana sienestys ei ollut ollenkaan minun juttuni. Kunnes kerran hyvä ystäväni totesi mökillemme tultuaan, että eiköhän lähdetä hakemaan sienikastikeainekset metsästä. Niin mentiin ja saalistakin tuli. Lopullisen herätyksen sain sienihullun kollegani opastaessa tunnistamaan eri lajeja.
Niille, joita sienestäminen ei voisi vähempää kiinnostaa, on vaikea selittää lajin viehätystä. Mennä nyt vapaaehtoisesti rämpimään metsään hirvikärpästen, punkkien ja itikoiden syötäväksi.
Himosienestäjälle tuollaiset asiat ovat sivuseikka. Oikeanlaisella vaatetuksella (ei siis hihattomalla paidalla ja shortseissa) ja tarvittaessa ”ohvilla” kuorrutettuna pärjää mainiosti. Kun korin pohjalle sitten löytää muutamankin sienen, se on aina yhtä riemullista. Ihan samalla lailla, kun tuo metsästä täyden marjaämpärin.
Hyvinä sienivuosina kohdalle osuu joskus jopa valtaisia esiintymisiä ja silloin riemulla ei ole rajoja. Silmät kiiluen sitä noukkii mukaan sattuneet koiran kakkapussitkin täyteen, jotta saisi kaikki talteen.
Paljon tylsempää on sitten se vaihe, kun sienet täytyy perata. Itse katkaisen sienistä multaisen tyven, harjaan suurimmat roskat pois ja myös halkaisen ne jo metsässä ennen koriin pistämistä. Näin niiden mukana ei kulkeudu ainakaan kovin paljon toukkia.
Ne sienet, jotka eivät mene suoraan ruoaksi, paistan sipulisilpun kanssa pannulla pehmeiksi niin kauan, että kaikki vesi on haihtunut pois. Voi miten hauskaa on sitten latoa melkein valmista sieni-sipulisoosia pakasterasioihin ja kuskata ne lopulta kotiin pakastimeen.
Jos suppiksia tulee aivan valtaisasti, kuivaan ne takan päällä. Kuivatut sienet on helppo viedä tuliaisiksi vaikka ulkomaille asti ja lasipurkissa ne säilyvät mainiosti jopa vuosikausia. Suolasieniä en tee. Sain niiden hajusta tarpeekseni lapsuudenkodissa, kun vanhempani keittelivät sienisaaliitaan iltaisin. Ehkä siksi koko sienestyskään ei kiinnostanut minua nuorempana.
Mutta nykyisin kiinnostaa ja mikä parasta, kostean alkukesän ansiosta on nyt ennustettu vähintään kohtuullista sienisatoa.
Merja Halinen
Toimittaja