Olen ajanut ajokorttiin vaadittavat tunnit paikkakunnalla, jossa ei ole liikennevaloja. Ajokouluaikana pelkäsin stop-merkkejä, koska sammutin auton aina risteyksessä. Inssissä eteen tuli juna, käännyin väärään suuntaan ja ajoin melkein tolppaa päin. Voi sitä tuskahien määrää, kun piti ensimmäistä kertaa ajaa moottoritien liittymään ja sieltä pois. Silloin tuntui, ettei selviä hengissä.
Olen ollut lukuisia kertoja poikittain kadulla, kun taskuparkkeeraus ei ole ihan sujunut oppikirjan mukaan. Turussa ajoin kerran oikeinkin mallikkaasti Puutarhakadun yksisuuntaista väärään suuntaan ja Uudessakaupungissa ensimmäisenä työpäivänäni ajoin rantakadun suoran sen enempää oikealle vilkaisematta.
Aina ei ole siis mennyt auton kanssa ihan putkeen, mutta kolareilta olen kaikeksi onneksi välttynyt. Nykyään pidän itseäni jopa hyvänä kuljettajana ja ajan suvereenisti isoissakin kaupungeissa. Mitä nyt oikealle vilkaiseminen joskus unohtuu.
Olen tehnyt pienimuotoista kenttätutkimusta ja tullut siihen tulokseen, että ammatikseen ajavat törttöilevät liikenteessä yllättävän paljon. Onko kyseessä leipiintyminen? Mutta eikö ammattilaisten pitäisi näyttää esimerkkiä? Turussa eteeni sinkoilevista taksiautoista ehkä joka kymmenes muistaa vilkauttaa menosuuntansa. Aamuruuhkassa eteeni rullasi hinausauto tiukassa välissä ilman vilkkua vain sen takia, että pysytteli samalla kaistalla seuraavat parisataa metriä, ennen kuin vaihtoi takaisin alkuperäiselle linjalleen. Kun ajoin ohi, huomasin, että kuljettaja puhui kännykkään. Pisti vihaksi.
Mutta kyllä muutkin osaavat. Huomattavaa rattiraivoa ilmenee esimerkiksi silloin, kun edessä ajavan mittarilukema on 68, vaikka peltiympyrässä lukee 80. Vihaa aiheuttaa se urpo, joka ajaa maantiellä puskuri kiinni takalasissa.
Ja kun on kiire, ärsyttää kaikki. Jokainen punainen valo tai eteen kääntyvä autoilija. Jokainen korotettu suojatie tai hitaasti lyllertävä jalankulkija.
Oma syntini ratissa on musiikin kanssa räpeltäminen. Kaasujalka ja vauhtisokeuskin vierailevat kesäkuskin autossa aika-ajoin – tuleehan kilometrejä mittariin keskimäärin noin sata päivässä. Ja kuinka kliseeksi voikaan itsensä tuntea, kun kaivaa liikennevalojen vaihtumista odotellessa huulipunaa käsilaukusta!
Autoilun vaarat ymmärtää vasta silloin, kun pahin on tapahtumassa – tai jo tapahtunut. Kuinka sinisilmäisesti sitä voikaan kuvitella, että itselle ei vaan voi sattua mitään.
Oli kyseessä sitten ammattilainen tai amatööri, voi sitä nyrkkiä välillä puida ihan vain itselleen.
Henrika Bäcklund
Toimittaja