Välienselvittelyä pöntön kanssa

0

Juhannusjuhlissa huomaan, että kesäkotini vessanpöntön kansi on mennyt rikki. Toinen muovikiinnike on pahasti katkennut. Kukaan vieraista ei ole ilmoittanut olevansa syyllinen.

Seuraavana päivänä sadattelemme kämppikseni kanssa kannen kohtaloa. Sovimme yhdessä, että asia hoidetaan, kun ehditään. Tiedän heti, että vastuu muoviräppänän korjaamisesta on minun, sillä minun järjestämissäni juhlissa se hajosi.

Kuluu viikko, ja molemmat alkavat olla kyllästyneitä heiluvaan istuinalustaan. Pöntönkansi on yksi niistä asioista, joita ei mielellään klähmi monta kertaa päivässä.

Vihdoin tulee se päivä, jolloin päätän, että asia on hoidettava. Otan ylös kannen strategiset mitat ja marssin alan liikkeeseen. Myyjä utelee pönttömallin yksityiskohtia ja nauraa tietämättömyydelleni päin naamaa. Hän kertoo, että kansi joko painetaan tai ruuvataan paikalleen. Kiitän avusta, vaikka en todellakaan tiedä, mitä olen tekemässä. Myyjä vaikuttaa epäilevältä.

Tuijotan hyllyrivejä ylös ja sivuille. Vaihtoehtoja on kymmeniä. Päädyn ostamaan halvan standardimallin, jonka mitat täsmäävät. Tunnen itseni voittajaksi kävellessäni ulos kaupasta.

Kotona avaan vessan oven jännittyneenä. Silmämääräisesti kansi täsmää. Mahtaakohan kiinnikeväli olla sopiva? Kyllä! Kansi on täydellinen. Heitän vanhan räppänän ulos ja alan pyörittää auki sen kiinnikkeitä. Ensimmäinen kiinnike irtoaa hienosti, mitä nyt saan käsilleni lastin ruskeaa pönttövettä.

Kämppikseni käy kurkkimassa selkäni takana sotkuista asennustouhua ja päättää auttamisen sijasta aloittaa suolakurkkujen purkittamisen. Selvä, tämä on siis minun ja pöntön välinen asia.

Mutta toinen muovipaholainen ei irtoa, ei sitten millään.

Olen hävinnyt ensimmäisen erän pönttöä vastaan. Apuun kutsutaan työkalut ja kämppiksen isä: myös toinen kiinnike saadaan vihdoin irti. Tuntuu, että voitto on lähellä.

Ennenaikaista voitonriemua seuraa takaisku, joka lyö tyrmäävästi vasten kasvoja. Uuden kiinnikkeen tappi on liian lyhyt. Se ei edes tule ulos pöntön reiästä. Ystäväni isä manailee typeriä muovikiinnikkeitä ja antaa tuomionsa: palauta rengas ja osta parempi. Sen jälkeen hän poistuu takavasemmalle.

Minut valtaa tyhjyys.Tämä oli sitten tässä.

Ei. En suostu siihen. Sisäinen insinöörini herää. Puran vanhat kiinnikkeet palasiksi. Johtopäätös: nyt minulla on kaikki tarvittavat osat. Kaksi ehjää muovikiinnikepäätä ja kaksi tarpeeksi pitkää tappia. Aloitan väkerryksen ja puurtamisen. Missä on teippi? Kämppikseni on siirtynyt hellan ääreltä sohvalle ja reagoi lukuisiin heureka-huutoihini tylsistyneesti. Hän on jo luovuttanut.

Mutta minä en luovuta! Tämä saadaan nyt kuntoon. Piste.

Saan luotua kiinnikemutaation, joka tuntuu pysyvän kasassa. Taputan itseäni selkään ja olen yhtä hymyä, kun taistelen muovisen vastustajani paikalleen.

Kiinnitys ei ehkä ole täydellinen, mutta sitä tärkeämmäksi nousee henkinen voitto. Ja minähän en luovuta.

Henrika Bäcklund
Toimittaja