Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat yleensä muutaman minuutin myöhässä – varsinkin aamuisin. Herääminen on aina yhtä vaikeaa, oli unta pallossa sitten viisi, kahdeksan tai kymmenen tuntia. Torkutusennätykseni on huimat kolme tuntia.
Olen aina ollut iltavirkku. Kouluaikana luontevin ja tehokkain aika läksyjen tekoon oli yhdeksältä illalla. Muutama viikko sitten raahasin vaatteita kierrätykseen reilusti yli puolenyön.
Kelloa vastaan tulee taisteltua useita kertoja pitkin päivää. Aika vain katoaa, oli kyseessä sitten kurja velvollisuus tai ihanan ystävän tapaaminen. Monesti lähdön hetkellä on yhtäkkiä vastattava saapuneeseen sähköpostiin, tarkistettava aiemmin päivällä unohtunut fakta tai huuhdeltava tiskialtaaseen jääneet haisevat astiat.
Myöhästelijöitä pidetään laiskoina ja välinpitämättöminä. Monet tulkitsevat, että myöhästyminen on osoitus huonosta työmoraalista. Väitän, että näin ei kuitenkaan ole.
Kesäkuussa lukaisin artikkelin, jossa kirjoitettiin, että myöhästelijät ovat optimistisia ihmisiä. Ylimääräisen aika täyttyy erilaisilla askareilla, kun kuvitellaan, että aika riittää. Myöhästyminen on merkki toiveikkuudesta.
Myöhästelyn osasyynä on temperamentti. Tämän opetti minulle lukion psykologian kirja. Kyseessä ei siis ole tiedostettu tarkoitus loukata toista, vaan piirre persoonallisuudessa!
Krooninen myöhästelijä voi olla varsin tehokas työssään; hän ei halua olla paikalla liian aikaisin, sillä turha odottelu on tehotonta ajankäyttöä.
Ihmisen kunnollisuuden mittari on vieläkin se, miten aikaisin hän aamulla herää, kirjoitti Mika Rahkonen Ylen kolumnissaan pari vuotta sitten. Teksti herätti minussa paljon ajatuksia. On totta, että iltavirkut on pakotettu omaksumaan aamuvirkun rytmi niin työssä kuin koulussa.
Se, että naapurini herättää minut kaksi viikkoa joka aamu kello seitsemältä remontin takia on hyväksyttävää, mutta kun perjantai-iltana kuuntelen musiikkia ystävieni kanssa kello 23, kokee hän asiakseen tulla siitä minulle huomauttamaan.
Äärimmäisiä iltavirkkuja on ihmisistä noin kymmenen prosenttia, ja he joutuvat usein heräämään kehonsa luonnollista rytmiä aikaisemmin. Oma sisäinen kello on syytä tunnistaa ja huomioida sen erityispiirteet. Esimerkiksi iltaihmisen keho ei ole valmis pilkkomaan raskaampaa ruokaa heti aamulla. Ilmankos, jää minultakin useimpina aamuina koko aamupala väliin. Ja silloin kun jotain syön, on se banaani tai jogurtti matkalla aamupalaveriin.
Aikataulut ovat olemassa tehokkaan työskentelyn takaamiseksi. Mikä olisi hyvä tasapaino täsmällisyyden ja myöhästelyn välillä? Suomalaiset ovat jämptiä kansaa, mutta eletäänhän sitä iloisesti rennommassa Espanjassakin.
Toivon, että kaltaiseni optimistiset iltaihmiset saisivat armoa aina silloin tällöin. Muutama minuutti sinne tai tänne. Että kolmesta myöhästymismerkinnästä ei heti joutuisi jälki-istuntoon.
Henrika Bäcklund
Toimittaja