”En halua työnteollani osallistua yhdenkään pakolaisen kustannuksiin. Jos autan, autan kotimaan vähävaraisia.” Edellä oleva lainaus on Uudenkaupungin Sanomien tekstiviestipalstalta (12.9.2015. Näkemys ei ole ainutkertainen, eikä millään tavoin uusi. Vastaavia kannanottoja on ollut niin kauan kuin on ollut pakolaisia ja ihmisjoukkoja erottavia rajoja.
Pakolaisvastaisuutta perustellaan taloudellisten seikkojen lisäksi kulttuurillisilla tekijöillä. Todellisuudessa puhe yhdestä suomalaisesta kulttuurista on myytti. Ne perusarvot, jotka yhdistävät suomalaisia, on löydettävissä kaikista muistakin kulttuureista. Sota tai muu radikaali poikkeustila on se, joka murtaa ihmisiä universaalisti yhdistävän arvopohjan. Aina vihollisen ei tarvitse tulla rajan takaa, vaan kansa voi jakaantua myös rajojen sisäpuolella. Tästä meillä on myös omakohtaisia kokemuksia.
Akuutin pakolaiskriisin myötä on herännyt eri medioiden yleisönosastoilla kasvava huoli kotimaisten heikko-osaisten tilanteesta: ”Jos autan, autan kotimaan vähävaraisia”. Kiihtynyt keskustelu suomalaisten vähäosaisten tilasta ei ole kuitenkaan saanut asiasta huolestuneita siirtymään sanoista tekoihin. Sen sijaan kotimaisilla olosuhteilla lähinnä oikeutetaan välinpitämättömyys rajojen ulkopuolisesta hätätilasta. Kotimaisen hädän olemassaolo on siis tavallaan hyvä asia – niin kauan kuin joku kanssakansalaiseni kärsii, voin hyvillä mielin sulkea silmäni muun maailman kärsimykseltä.
Kotimainen heikko-osaisuus liittyy pääasiassa suhteelliseen köyhyyteen. Tämä merkitsee sitä, että heikko-osaisten elinolosuhteet ovat keskimääräistä väestöä kehnommat. Edellisestä poiketen pakolaisten kohtaama vaino ja absoluuttinen köyhyys liittyvät tilanteisiin, jossa kyse on konkreettisesta hengissä selviämisestä. Nämä tilanteet vaativat välittömiä toimia. Puhe siitä, montako veroeuroa ”hukataan” ihmishenkiä pelastettaessa kuulostaa jokseenkin brutaalilta.
Tulisikin kysyä, miksi yhden ihmisen kärsimys koskettaa, kun taas toisen ihmisen tuska voidaan ohittaa ongelmitta. Mitä kauempana kärsimys ilmenee omasta elinpiiristä, sitä helpompaa se on kieltää tai sulkea omista ajatuksista. Turvapaikanhakijoiden virran ulottuessa omien silmien eteen, katseen kääntämisestä tulee vaikeampaa. (Ääri-)ideologiat pyrkivät tarjoamaan välineitä silmien sulkemiseksi ja ihmiselle lajityypillisen empatian kieltämiseksi.
Tiedotusvälineissä kiertää kuva unkarilaisesta tv-kuvaajasta, Petra Lászlósta potkimassa hysteerisesti itkevää pakolaislasta ja häntä kantavaa isää. Väkivallan kohteet eivät vaikuta näyttäytyvän potkijalle enää ihmisinä sanan varsinaisessa merkityksessä. Ihmisyys katoaa tässä tapauksessa kansallisuuden – tai paremminkin sen puutteen myötä.
Mutta jos ihmisyyden ja ihmisoikeuksien sallitaan olevan tilannesidonnaisia etuoikeuksia, on naivia olettaa, että myöskään oma tai läheisten hätä tulisi kohdatuksi ehdoitta. Ihmisarvo koskettaa kaikkia tai sitten ei ketään.
Tuomas Savolainen
Teologian tohtoriopiskelija