Luonto
Maija Karala
Ihmisillä on erikoinen taipumus arvostaa harvinaisia ja kaukaisissa maissa eläviä eläimiä. Kun sama eläin onkin omalla kotipihalla suurena laumana, sitä pidetään pikemminkin tuholaisena kuin kauniina luontokappaleena.
Niinpä Yhdysvaltoihin muuttaneet eurooppalaiset uudisasukkaatkin kaipasivat kovasti vanhan kotiseutunsa lintuja, vaikka Amerikassa toki oli laaja valikoima omia lintulajejaan.
1800-luvun lopulla joukko siirtolaisia päätti korjata asianlaidan ja vapauttaa Uuden maailman luontoon mahdollisimman monta Shakespearen näytelmissä mainittua lintua. Kylmänä talvipäivänä vuonna 1890, tarina kertoo, saksalainen Eugene Schieffelin vapautti New Yorkiin 60 kottaraista.
Samoihin aikoihin mies nimeltä Nicholas Pike vapautti Brooklynissa 16 tavallista varpusta. Kumpikin henkilö on jäänyt historiaan ainoastaan lintutempauksen ansiosta – eivätkä jälkipolvet ole puhuneet heistä lämpimästi.
Kävi niin, että sekä kottarainen että varpunen menestyivät uudella kotiseudullaan erinomaisesti. Vain vajaat 50 vuotta myöhemmin varpunen oli jo kaupunkiseuduilla niin yleinen, etteivät ihmiset enää pitäneet sitä tervetulleena ystävänä Euroopasta, vaan tuhoeläimenä.
Kottaraisia on tänä päivänä Yhdysvalloissa huikeat 200 miljoonaa. Niiden väitetään aiheuttavan vuosittain suunnattomia tappioita maataloudelle esimerkiksi syömällä lehmien ruoan niiden nenän edestä. Se on omituista, sillä Euroopassa kottaraista ei ole juuri tuholaiseksi mielletty.
Kuten näissä tapauksissa usein käy, linnut menestyvät uusilla kotiseuduillaan silloinkin, kun ne alkuperäisillä sijoillaan ovat vaarassa. 1970-luvulta alkaen Suomen kottaraiskanta romahti rajusti. Syynä lienee ollut maatalouden tehostuminen, joka vei linnuilta perinteisen ravinnon ja elinpaikat. Suomen tilanne heijasteli laajempaa eurooppalaista romahdusta.
Kaikeksi onneksi kottaraiset lopulta sopeutuivat uudenlaiseen maaseutuun ja ovat viime vuosina alkaneet toipua. Olisihan ollut kerta kaikkiaan kummallista, jos ihmisen ikivanha eurooppalainen kumppani olisi kadonnut tyystin ja jäänyt elämään vain siirtolaisena muilla mantereilla.
Juttu löytyy kokonaisuudessaan 3.9.2015 julkaistusta lehdestä