Kevään vaalien jälkeen Suomen puolustusministeriksi tuli edellisen eduskuntakauden puolustusvaliokunnan puheenjohtaja perussuomalaisten Jussi Niinistö. Lähes kaikki olivat sitä mieltä, että sotaväkeä ja maanpuolustusta tuli nyt koordinoimaan pätevä poliitikko.
Edellisen eduskuntakauden aikana toteutettin puolustusvoimauudistus. Joukko-osastoja lakkautettiin ja puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta supistettiin. Jo aikaisemmin tehty poliittinen päätös eli maamiinoista luopuminen konkretisoitiin. Monien mielestä tehtiin todellinen sotilaallinen alasajo.
Poliittisella puolella saatiin aikaiseksi kokoomuksen Ilkka Kanervan johdolla puolustuksen lähivuosien rahoitussuunnitelma. Yksimielisesti poliittiset puolueet hyväksyivät nämä vanhempien leikkausten kompensaatiot. Sotaväellä tuntui valtiontalouden ongelmista huolimatta menevän hyvin.
Puolustusministeri Jussi Niinistö on nyt hoitanut virkaansa jonkin aikaa. Puolustuspoliittisia päätöksiä ei ole vielä tehty.
Ikävä kyllä puolustusministeri on nyt ottanut esille myös aikaisempien päätösten tiukan kritiikin, ja puhunut jopa maamiinojen uudelleen käyttöönottamisesta ja jo suljettujen kasarmien ottamisesta uudelleen käyttöön. Onko tämä oikeata puolustuspolitiikkaa vai onko kyseessä vain puoluepolitiikka? Henkilökohtainen vastaukseni on kolumnini otsikossa.
Elokuun vaihtuessa syyskuuksi tuli esille puolustusministerin päätös ministeriön kansliapäällikön vaihtamisesta. Lehtitietojen mukaan virkaa hyvin hoitanut Arto Räty olisi saanut erottamisilmoituksen tekstiviestillä. Sopii varmaan tähän someaikaan, mutta ei hyvään henkilöjohtamiseen.
Ministeri saa perinteisen tavan mukaan valita lähimmät alaisensa. Niinistö on omissa lausunnoissaan korostanut valitsevansa parhaan ehdokkaan.
Politiikka on politiikkaa. Ilmoittauduin 25 vuotta sitten puolustusministeriössä täytettävänä olevaan virkaan. Ruotsinkielinen ministeri otti minutkin – suomenkielisen – upseerin haastatteluun.
Tehtävään valittiin kuitenkin ruotsinkielinen hyvä upseeri. Ministeri sai ja saa tehdä omat henkilövalintansa!
Ukrainan kriisin ja Kreikan talousongelmien lisäksi Eurooppaa koettelee nyt maanosamme ulkopuolelta tulevien pakolaisten ongelmat. Kyseessä ovat oikeasti pakolaiset eikä näiden nimittäminen maahanmuuttajiksi ole ollenkaan oikein.
Eri maihin tulleiden vieraiden ihmisten määrät ovat todella suuria. Tilanne on nyt Keski-Euroopassa samanlainen kuin se oli itäeuroopalaisten tulviessa länteen runsaat 20 vuotta sitten. Suomalaisissa uhkakuvissa arvioitiin silloin meillekin tulevan ongelmia, jos joka kymmenes Leningradin asukkaista lähtisi etsimään parempia oloja Suomesta.
1990-luvulla elintasoerot Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat sellaiset, että puolen miljoonan venäläisen pyrkimys Suomeen olisi saattanut olla mahdollinen. Miten heidät olisi pysäytetty tai otettu vastaan?
Lauri Väättänen
Kirjoittaja on yleisesikuntaupseeri, joka seuraa aktiivisesti maanpuolustusta ja turvallisuuspolitiikkaa.