Pyllynkannikat

0

”Äiti, sulta näkyy pyllynkannikat!” kikattelee ekaluokkalainen lampsiessani vähissä vaatteissa kohti suihkua.

Naurattaa. Totta on, että kannikat todella vilahtelivat tuon hetken kaikkien kulkureitilläni olevien nähtävillä, mutta vielä enemmän huvittaa tuo 7-vuotiaan käyttämä sana. Pyllynkannikat.

Olen aina pitänyt lukemisesta. Kirjoitettujen tarinoiden tuhannet maailmat ovat kiehtoneet minua pienestä saakka. Arvoitukset, ihmiskohtalot ja juonet sekoittuivat jo ala-asteikäisenä pieneen, pyöreään päähäni mehukkaaksi keitokseksi, jonne jokainen uusi lukukokemus lisäsi oman mausteensa.

Elin vahvasti kirjojen viitoittamassa mielikuvitusmaailmassa, jonne omassa päässäni kirjoitin myös itseni mukaan. Ratkoin pulmia Neiti Etsivän kanssa, kirmasin niityillä Vihervaaran Annan kintereillä, samastuin täydellisesti Anni Polvan Tiinaan ja kuuluin luottojäsenenä Viisikkoon.

Teini-iän lähestyessä ahmin maailmantuskaani ahdistavia kertomuksia toisesta maailmansodasta, rokkielämästä ja huumeista. Luin elämäkertoja ja muistelmia. Ahdistuin tietenkin, kuten murrosikäisen kuuluukin, mutta samalla avarsin varsin ruusuista pikkukaupungin tytön maailmankuvaani sivu sivulta ja kirja kirjalta. Opin faktojen lisäksi ymmärrystä ja avarakatseisuutta. Sanavarastoni laajeni kuin huomaamatta ja lauserakenteet iskostuivat päähän vähän vahingossa. Tykästyin kirjaimiin.

Kaiken keskiössä oli kirjasto. Viikoittain pysäköin pinkin Helkamani Rauhanpuistoon ja marssin lukemattomiin maailmoihin. Sisällä minut vastaanotti tuttu tuoksu, narisevat lattiat, vaivihkaiset matalat kuiskaukset ja vakaina lainaustiskin takana istuvat kirjastontädit. Tuota kotikirjaston tunnelmaa ikävöin kaikki ne vuodet, jotka asuin muualla. Kun viisi vuotta sitten talsin pitkästä aikaa tuosta ovesta jälleen sisään, tavoitin lapsuudesta tutun tunnelman heti.

Muksuja olen kannustanut lukemisen pariin ihan pienestä asti. Vasta toukka-asteella pötkötteleville vaaveillekin saatoin lukea pitkät pätkät Eemelin metkuja tai Peppi Pitkätossua. Olen halunnut opettaa sanoilla leikittelyä ja kehittää lasten mielikuvitusta.

Ilahdun aina, kun näen jonkun tenavista nenä kiinni kirjassa. Pohdin mielelläni lapsen kanssa yhdessä mitä tarkoittikaan jalostus, reviiri tai moukka. Koen suurta ylpeyttä, kun muksu pohtii, kukakohan on sormien päällikkö ja päätyy siihen, että sen on oltava Sormestari.

Hymyilyttää, kun pienin kuuntelee tuntikausia äänikirjoja leikkiensä lomassa ja ottaa puheessaan käyttöön hassuja, kirjoista oppimiaan sanoja. Kuten vaikka pyllynkannikat.
Lukeminen kannattaa ihan oikeasti aina. Ja arvatkaa mitä? Me ollaan täällä ihan erityisen onnekkaita, koska meidän kirjastossa on jotain, mitä ihan joka paikassa ei ole. Nimittäin se tunnelma.
Hyvä kirjastoboogie.
Päivi Sappinen