– Luojan kiitos, että Ikea ei ole autobisneksessä, huokaa kanssasisar autotehtaan vierasjunassa. Istumme tehtaan vierasjunassa, siis siinä, jota ainakin aikaisemmin kutsuttiin apinajunaksi. Juna kiemurtelee ja kiertelee autotehtaassa ja seuraamme, kuinka auto syntyy.
– Ajattele: olohuoneessa kontin kokoinen pahvilaatikko. Kuutiollinen ruuveja.
– Ja tuhatsivuinen kokoamisohje, tirskumme.
Edessämme istuva mies kääntyy ympäri ja luo meihin syvästi halveksivan katseen.
Miehille auto on vakava asia. He suhtautuvat siihen kunnioittavasti ja palvovasti. Se ei ole vitsin aihe, ihan niin kuin ei ole naiselle timanttikorut tai tämän syksyn hiusmuoti.
Sana tehdas taas luo tietyn mielikuvan. Mutta autotehdas romuttaa mielikuvan pieniksi murusiksi. Tehdas ei ole synkkä tai pimeä; se on valoisa ja iso, todella iso.
Pari sataa keltaista robottia korihitsaamossa tempaisee katsojan avaruuteen. Robotit taivuttelevat ja venyttelevät häkkiaitauksissaan.
– Ne on kuin Alien- elokuvasta, toteamme yhdessä.
A-mersu on käynyt kohotusleikkauksessa ja uusia versioita kootaan tasaiseen tahtiin. Nykyauto on kohta kuin tietokone, jonka sisällä kuski istuu. Miltei kaiken voi säätä ja sovittaa oman makunsa mukaiseksi. Älypuhelimensa saa kytkettyä auton näytölle ja lempimusiikin saa kaikumaan autossakin. Ja auton tunnelma: sisätilan valot ja värit voi sovittaa omaan mielialaan.
Tulevaisuus ei lupaa minulle siis mitään hyvää. Muistan ajan, jolloin kotitietokoneet tekivät tuloaan. Se dos-käyttöjärjestelmän opetteleminen…
– Miksi ihmeessä mun pitää miltei osata ohjelmoida, kun mä haluan vain käyttää tätä vehjettä. En mä halua tietää, miten televisio toimii, kun mä haluan katsoa dekkarisarjaa, muistan valittaneeni.
Näen itseni kinaamassa auton kanssa kaupan parkkipaikalla, ajetaanko kotiin ekologisella vai ralli-vaihtoehdolla.
Tosin jos auto on kohta kuin tietokone, niin onneksi siinä ei enää taatusti ole näitä merkillisiä hälytysvaloja. Kuten esimerkiksi sitä takatassuilla seisovaa karhua ( veikkaisin harmaakarhua), joka eräänä aamuna vilkkui autoni kojelaudassa. Ei se ollut mikään vaarallinen, kun kaivoin silmälasit käsilaukusta ja ohjekirjan lokerosta.
Tai se työkaverin yksi aamu pelästyttänyt hälytysvalo; se, jossa ihminen istuu turvavöissä ja pää on iso, punainen pallo.
Eija Isotalo
Toimittaja