Perjantaisin puolen päivän maissa sinivalkoinen ro-ro-laiva lähtee ja juuri saapunut autonkuljetusalus pakittaa samaan aikaan toiseen laituriin. Sorvakon kerrostaloista on hyvät näkymät sataman perjantairuuhkaan. Seuraan laivojen tuloa ja menoa ja mietin, oliko satamassa näin vilkasta edes silloin, kun Finnlink sahasi laivoineen kahdesti päivässä Uudestakaupungista Ruotsiin.
Viimeksi kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana Uusikaupunki on jäänyt jyrän alle kerta toisensa jälkeen. Aina tuli uutta lunta tupaan kun oli juuri noustu jäästä. Edes Nokia-Suomen nousun vuosista emme päässeet oikein nauttimaan, vaan laahustimme hitaasti omassa murheen laaksossamme, josta muualta työpaikan saaneet onnekkaat muuttivat mahdollisimman pian pois.
Nyt on päästy ainakin hetkeksi normalisoituneeseen tilaan, mutta kukaan ei uskalla iloita. Ei näy missään. Ei kuulu mistään riemun kiljauksia.
Koko maan tilanne tietysti vaikuttaa. Mutta olisiko meillä silti jonkinlainen ilon paikka? Mieliala on tärkeä asia. Toiveikas mieli, pienikin onnistuminen auttaa katsomaan eteenpäin, kannustaa tekemään ja jatkamaan. Kuka jaksaa seuraavat 20 vuotta, jos aina täytyy raahustaa katse maassa?
Arkielämästään jokainen tietää, että jatkuvat vastoinkäymiset vievät motivaation. Harvassa ovat ne meistä, jotka toden tullen saavat loputtomasti uutta virtaa siitä, että lyövät päätään kiviseinään. Siksi on tärkeää tunnistaa niitä asioita, jotka oikeasti ovat hyvin, nähdä positiiviset puolet.
Onhan meillä haasteita, ja ainahan rahaa on liian vähän siihen kaikkeen, mitä pitäisi. Taka-askeliakin tulee, murheita niin yhteisesti kuin yksityisesti. Mutta mutta.
Kriisitietoisuus on kaksiteräinen miekka, jolla on helppo lyödä omaan jalkaansa siinä samassa kun huitoo vihollista kauemmas.
Kun meillä nyt on vähän paremmin, niin miksei otettaisi siitä edes hiukan iloa irti?
Nyt kuulen jo korvissani, kuinka joku kiristelee hampaitaan ja varustautuu kaivamaan esiin kaiken sen, mikä ei ole hyvin. Keksimään perusteita sille, miksi ainakaan tänään ei kannata olla iloinen yhtään mistään.
Miksi omaa energiaansa on niin paljon helpompi käyttää kurjuuden todistelemiseen kuin valoisien puolten etsimiseen? Miksi synkistely olisi muka muita realistisempi elämänasenne?
Ajattelin esittää, että pidetään vaikka vuoden päästä hauskat 400-vuotisjuhlat. Mutta siihen on liian pitkä aika. Kannattaa aloittaa heti saman tien eikä sit ku.
Raija Herrala-Nurmi
kirjoittaja on uusikaupunkilainen freelancertoimittaja ja
viestintäyrittäjä