Vaelluskalat ahtaalla

0
Meritaimeen hyppää patoa vasten Helsingissä.
Meritaimeen hyppää patoa vasten Helsingissä.

Syksyn viileissä vesissä lohikalat vaeltavat parhaillaan Itämerestä jokiin kutemaan. Menneisyydessä kutuvaelluksen aika tiesi hurjaa luonnonnäytelmää ja yltäkylläisiä aikoja jokivarren asukkaille. Nyt kalakannat ovat varjo entisestä.
Yksi syypää vaelluskalojen hupenemiseen ovat vesivoimaloiden padot, jotka estävät kalojen nousun monille perinteisille kutupaikoilleen. Kalaportaat ja kiertoreitit auttavat, mutta osa vaeltajista ei niitä löydä.
Kalastuksellakin on ollut lusikkansa sopassa. Kutusoraikkojen peittyminen lietteeseen vesirakentamisen ja muiden muutosten vuoksi on kaupan päälle syönyt kalojen lisääntymismahdollisuuksia.
Niinpä meritaimen ja meriharjus luokitellaan Suomessa äärimmäisen uhanalaisiksi, vaellussiika erittäin uhanalaiseksi ja merilohi vaarantuneeksi. Monesta joesta vaelluskalat ovat kadonneet kokonaan, mutteivät sentään kaikkialta. Täällä etelässäkin on vielä vesiä, joihin nämä arvostetut – ja herkulliset – eväkkäät nousevat.

Meritaimenta voi yhä tavata Turun seudulla esimerkiksi Paimionjoessa ja Aurajoessa ja pohjoisempana Kokemäen- ja Raumanjoissa. Alun perin meritaimenkantoja arvellaan Suomessa olleen kuutisenkymmentä. Alkuperäisiä on jäljellä kymmenkunta. Lisäksi on joitain istutuksista uudelleen syntyneitä.
Ei ehkä ole ihme, että meritaimen ja muut vaeltajat ovat herkkiä ympäristön muutoksille. Niiden elinkierto on pitkä – ensi keväänä kuoriutuva poikanen palaa ensi kertaa kotijokeensa kutemaan ehkä vasta vuosikymmentä myöhemmin.
Jotta koko kierros voisi toimia, on soraisen kutupuron oltava hyvässä kunnossa ja vesiväylän merelle auki ja kulkukelpoinen molempiin suuntiin. Lisäksi riittävän monen kalan on onnistuttava välttämään kalaverkot ja vavat merivaelluksen aikana.

Juttu löytyy kokonaisuudessaan 8.10.2015 julkaistusta lehdestä