Aika tarkkaan kolme vuosikymmentä sitten istuin Uudenkaupungin lukion abiturienttina koulun auditoriossa kuuntelemassa eri oppilaitosten edustajien esittelyjä mahdollisista jatko-opintopaikoista. Aikuisuus oli edessä, mutta itselläni ei ollut minkäänlaista ajatusta siitä, mitä sitä kevään kirjoitusten jälkeen tekisin. Mikäli oikein muistan, asia ei tainnut kovin paljon edes murehduttaa.
Nyt istuin samassa salissa saman aiheen parissa. Oma esikoinen on nyt, kolmekymmentä vuotta äidin jälkeen, tuossa samassa tilanteessa. Nyt istuin salissa sen takia, että lukio oli kutsunut abiturienttien vanhemmat vielä viimeiseen vanhempieniltaan.
Rehtori kertoi ylioppilaskirjoituksista, opinto-ohjaaja pääsykokeista ja yhteishakuajoista. Muutama abiturientti kertoi hienosti omakohtaiset terveiset kotiväelle. Mutta ehkä se illan tärkein sanoma tuli kokeneelta, jo itseäni aikanaan hoitaneelta kouluterveydenhoitajalta. Hän pudotti meidät vanhemmat maan pinnalle. Hän toi sen äidillisen, tai jopa isoäidillisen näkökulman nuoriin ja heidän tilanteeseensa.
Kaiken sen ylioppilaskirjoituskohinan ja opintopolkupainekeskustelun jälkeen hän seisoi siellä salin edessä muistuttamassa meitä siitä, että tuleva vuosi on tärkeä nuorille, mutta se on heidän oma vuotensa, ei vanhempien. Meidän tärkein tehtävä on lähinnä huolehtia riittävästä lihapullien tarjonnasta. Siinä tilanteessa vasta ymmärsin, että niinhän sen pitääkin mennä, niin myös omat vanhemmat aikanaan tekivät.
Ehkä ne omat vanhemmatkin murehtivat tuolloin aivan samoin kuin minä nyt. Silloin en sitä kuitenkaan ajatellut tai edes huomannut. Nuorten tulevaisuuden opintopaikka tai työpaikka ei ole enää meidän suunniteltavissa tai määrättävissä. Ne heidän on keksittävä ja löydettävä itse. Murehtimista se ei tietenkään meiltä poista, mutta sen me vanhemmat voimme tehdä nuoren sitä huomaamatta.
Silloin kolmekymmentä vuotta sitten, abiturienteille järjestetyssä tilaisuudessa oli mukana Turun yliopiston edustaja. Salissa kiersi myös sinikantinen humanistisen tiedekunnan opinto-opaskirja. Kirja avautui siinä sitä selatessani kohdasta, jossa kerrottiin kansatieteen oppiaineesta. Muistan niin elävästi sen tunteen, mikä minulle sitä lukiessani tuli. En olisi ikinä voinut ymmärtää, että juuri sellaisia asioita, jotka minua kiinnostivat, voisi opiskella yliopistossa. Olin löytänyt oman alani – enkä vieläkään tiedä, mitä muuta se olisi voinut olla.
Toivon sydämestäni, että myös oma nuoreni ja muut samassa tilanteessa olevat, löytävät sen oman kiinnostuksen kohteensa, opiskelupaikkansa ja paikkansa tässä yhteiskunnassa. Toisille suunnitelmat ovat jo aivan selvät – niin oli silloinkin. Mutta meitäkin riitti ja riittää vielä, jotka eivät keväälläkään tiedä, mihin valkolakin jälkeen suuntaisivat.
Mari Jalava
museonjohtaja