Sosiaalisessa mediassa tai tarkemmin facebookissa on viimeisin villitys arkiselfiet tai kuvat vähintään 15 vuoden takaa. Arkiselfiet, höh. Ketä kiinnostaa kuva, jossa lojun sohvalla niin kuin useimpina arki-iltoina. Ei taatusti ketään. Ja myönnän, ettei minua kovin paljoa kiinnosta muidenkaan arki kuvina. Tai se johtuu ehkä siitä, että monet niistä saavat minut voimaan henkisesti pahoin; häpeästä. Sekin kuva, kun Tampereen serkkuni kiipeää trikoissaan pipo päässä ja heijastinliivi yllään niitä pitkiä portaita. Tuntien hänet ne portaat mennään juosten. Sohvalta katsellen ahdistaa suunnattomasti.
Arkiselfiessä ihmiset ovat niin aktiivisia, kunnostaan huolehtivia, pursuavat elämää. Miten he jaksavat tässä pimeydessä? Nythän on se aika, kun käperrytään sohvalle shaalin alle ( niinpä, ei paljon eroa muista vuodenajoistani), sytytetään kynttilä ja avataan suklaalevy.
Entä sitten ne kuvat vähintään 15 vuoden takaa? Apua. Ihan totta. Ketä kiinnostaa yli kuusikymmentä vuotiaan ystävättäreni yksivuotiskuva. Se mustavalkoinen, jossa hän kuulemma odottaa malttamattomasti joulupukkia. Siis se, jossa näkyy, kuinka äiti oli leikannut otsatukan niin somasti vinoon. Ja hetken päästä ilmestyy nettiin kuva aviomiehestä, myös yli 60 vuotta sitten. Ja saatesanoina on; tuleva mieheni.
Saan pidellä itseäni, etten naputtele jotakin niin näppärää kommentteihin. Sellaista, jota katuisin hetken päästä kiivaasti. Ja todennäköisesti loukkaisin verisesti ystävääni, joka on sentään miltei neljäkymmentä vuotta seurannut elämääni, tukenut ja sietänyt minua.
Ehkä se on tämä aika, tämä pimeys, joka nostaa entistä selvemmin negatiivisuuteni ja skeptisyyteni pintaan.
Mutta on yksi somen haastevillitys, joka on mielestäni aivan hulvaton. Se on negatiivisuushaaste. Seitsemän päivän ajan kerrot, mikä kaikki on harmittanut, raivostuttanut sinä päivänä. Seurasin viime viikon helsinkiläistä ystävää, joka siis kiroili facebookissa illasta toiseen.
Se oli erittäin virkistävää seurata, mutta ilmiselvästi todella raskasta. Hänkin jämähti yhteen kirosanaan jo heti toisen päivän jälkeen. Suomen kieli on rikas kirosanoista, mutta hänellä tässä haasteessa eivät sanat päässeet kukoistamaan. On tietysti raskasta olla negatiivinen joka ilta viikon ajan, etsimällä etsiä päivästään asioita, tapahtumia, ihmisiä, jotka harmittavat tai suututtavat. Toisilta se tuntuu kyllä sujuvan ihan itsestään, ympäri vuoden.
Onneksi hieman yli kuukauden päästä tämä pimeys alkaa väistyä ja valoisuus lisääntyy päivä päivältä.
Eija Isotalo
Toimittaja