Täytin pari kuukautta sitten vuosia. Tällä kertaa mittariin ei tullut merkittäviä lukemia, mutta jokin sai minut miettimään tähän asti elettyä elämääni. Moni asia on varsin hyvin – olen töissä ja minulla on katto pääni päällä – mutta tietyllä osa-alueella saavutukset puuttuvat.
Perhe ja perunamaa, farmari-Volvo ja labradorinnoutaja. Jotain sellaista kai pitäisi elämään tässä vaiheessa kuulua. Koirista en ole koskaan sen suuremmin välittänyt, vaikka ei minulla mitään niitä vastaankaan ole. Automerkillä ei ole suurta merkitystä ja vanha japanilainen palvelee edelleen lähes moitteitta. Olen maalta kotoisin, mutta pellolla en ole erityisemmin viihtynyt.
Suomalainen mies tulee Tilastokeskuksen mukaan ensimmäistä kertaa isäksi keskimäärin 31-vuotiaana. Tuon iän olen jo ohittanut, mutta todennäköisesti lukema nousee entisestään. Samoin ensisynnyttäjien keski-ikä on jatkuvasti kohonnut. En siis ole ainoa, jolta tämä tärkein asia on jäänyt hoitamatta.
Uskon, että meitä on monia muitakin, joilta on sukujuhlissa tai muissa tilaisuuksissa tivattu, että ”onkos sitä morsianta löytynyt”. Näistä tilanteista pyrkii yleensä nopeasti pois, vaikka joskus on tehnyt mieli selitellä.
Maailma on muuttunut niistä päivistä, jolloin puoliso löytyi naapurista tai kaukaisimmillaan naapuripitäjästä. Omat isovanhempani todella olivat naapureita, mutta minulla tilanne on ollut toinen. Viimeisen kahdentoista vuoden aikana olen asunut seitsemällä eri paikkakunnalla yli kymmenessä eri osoitteessa. Välillä naapurit ovat olleet vain ääniä seinän takana.
Kaupan sämpyläpusseissa on puolet liikaa ja hääkutsujen avec-kohdan voi sivuuttaa, mutta en ole yksin tällä tiellä. Joidenkin arvioiden mukaan meitä yksin asuvia miehiä on Suomessa jopa puoli miljoonaa.
Tämä kirjoitus kuulostaa kenties 32-vuotiaan poikamiehen puolustuspuheenvuorolta tai jopa epätoivoiselta tilitykseltä. Onnekseni en kuitenkaan ole masentuvaa sorttia, vaikka pieni alakulo tai kevyt melankolia joskus mielen valtaakin. Kun näin tapahtuu, osaan suunnata ajatukset muualle.
Elämä on kuitenkin kohdellut tähän asti melko hyvin. Olen saanut tehdä unelmatyötäni ja nykyinen pestikin liippaa sitä liki. Mikään pilvilinnojenrakentelija en ole ollut koskaan ja tämä ”32 ikävuoden kriisikin” vaikuttaa helpottaneen.
”Ei kaikista kasva astronautteja. Eivät kaikki synny kuninkaiksi. Eivät kaikki voi olla Freddie Mercury. Kaikki voivat nostaa lasin ja laulaa.” Suunnilleen näin lauloi Frank Turner. Sillä mitä lasissa on, ei ole merkitystä. Eikä sillä minkälainen ääni suusta pääsee – jos edes pääsee – sillä Ismo Alangon sanoin, ”ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu”.
Risto-Matti Kärki
tuottaja