Kunnat purkavat kiihtyvällä tahdilla vanhusten laitoshuoltoa. Vanhukset hoidetaan nyt kotona mahdollisimman pitkään.
Suuntauksen takana on sekä uusi vanhuspalvelulaki että kuntien halu säästää.
Vanhuspalvelulain sisällössä kiinnitettiin huomiota erityisesti kuntoutumista edistäviin ja kotiin annettaviin palveluihin. Keskeistä on, että vanhusten hoito ja huolenpito toteutetaan ensisijaisesti kotiin tai muuhun kodinomaiseen hoitopaikkaan annettavilla sosiaali- ja terveyspalveluilla. Pitkäaikaista laitoshoitoa järjestetään jatkossa vain poikkeustapauksissa.
Kauniita ajatuksia ja periaatteessa kannatan uudistusta. Oli takavuosina sääli seurata, kun tapaturman johdosta sairaalaan joutunut vanhus jäi vuosikausiksi laitoshoitokierteeseen, vaikka oikein ajoitetulla ja riittävällä kuntoutuksella hän olisi voinut jatkaa kotona asumista vielä vuosia.
Kun ajattelen omassa lähipiirissäni olevia ikäihmisiä, niin jokaisen tarpeet ovat erilaiset. Yksi pärjäilee siivousavun turvin kerrostaloasunnossaan mainiosti, etenkin kun kauppapalvelut ovat sadan metrin päässä. Toinen saa kotipalvelusta ruuan ja käyttää rinnalla yksityisiä palveluyrittäjiä esimerkiksi kauppa-asioiden hoitoon. Kolmas taas joutui muuttamaan palvelutaloon, kun vanha, monikerroksinen omakotitalo ei soveltunut enää liikuntarajoitteisen asunnoksi. Eli aika moni ikäihminen voi tuetusti asua omassa kodissaan pitkääkin, etenkin jos asunnon varustelu ja sijainti tukevat yksinasumista.
Mutta. Jo nyt on nähtävissä, että kotiin annettavien palveluiden korostaminen on pahimmillaan väylä jättää vanhukset heitteille. On mielestäni täysin käsittämätöntä, että esimerkiksi liikuntakyvyttömiä vanhuksia asutetaan kodeissaan yksin. Aamulla vanhus käydään nostamassa pyörätuoliin, päivällä joku käy tuomassa ruokaa ja lääkkeitä ja illalla vanhus nostetaan taas takaisin sänkyyn. Entä jos talossa syttyisi yöllä tulipalo? Miten liikuntakyvytön vanhus voisi itsensä pelastaa? Ei mitenkään.
Sama koskee muistihäiriöisiä henkilöitä. Vaikka asunto olisi täynnä palohälyttimiä, niin ymmärtääkö muistihäiriöinen ihminen hälytyksen merkityksen ja osaako hän toimia hätätilanteessa oikein? Etenkin, kun arjen turvaksi on ulko-oveen teipattu iso lappu: ”Ulos ei saa mennä”. Epäilen tätä vahvasti.
Tämä ”kykenevä pelastamaan itsensä” pitäisi mielestäni olla se ensimmäinen kriteeri, kun päätetään, voiko vanhus asua kotonaan. Koti ei välttämättä ole ihmisen paras paikka, se voi myös olla surmanloukku. Näin voi käydä, jos ikäihmisen oikeudesta asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan, tulee pakko.
Maija Ala-Jääski
Toimittaja