Di-daa-didii, daa-didii pimputtaa ovikelloni. Se, minkä hankin parisen vuotta sitten, kun vanha langaton ovikello lopetti toimimisensa. Tässä uudessahan on sävelmiä mistä valita. No, joka tapauksessa silloin aikoinaan päädyin tiettyyn sävelmään, en häämarssiin tai joululauluun.
Sävelmä on hauska ja saa minut aina hymyilemään. Ja jos masentaa, käyn soittamassa kelloa piristykseksi. Useimmiten vieras ovikellonsoittaja kuuntelee konserttia hämmästyneenä ja vaivaantuneena.
Eräs ilta ovikello heläytti taas vienon sävelmänsä ja kun avasin oven, kukaan ei seissyt ovimatolla. Hmm… Muksut, hauskuttavat itseään ja juoksuttavat minua, päättelin.
Seuraavana iltana sama haamusoittaja nosti minut sohvalta ja sai kävelemään ulko-ovelle. Ei taaskaan ketään.
Kolmantena iltana ovikello piti jo varsinaisen konsertin. Vähän väliä kello puhkesi laulamaan.
– Nyt riitti. Koko yötä en kuuntele tätä konserttia, päätin ja hain eteisestä tuolin. Nostin tuolin tuulikaappiin ja kipusin sen päälle. Nostin pois seinältä soittokellolaatikon, avasin sen takaluukun ja nappasin patterit irti.
Seuraavana päivänä töistä tullessani, niissä viimeisissä päivän valonvälähdyksissä tuijottelin ulkoseinällä, oven vieressä sitä varsinaista soittokelloa, pientä laatikkoa, jossa on nimi.
– Mitenhän tämä otettiin irti niin, etten mä hajota sitä? Joku juttu siinä oli vai oliko? Oliko se tämä soittokello, jossa paras apuväline oli ruokaveitsi? Vai lähtikö tämä irti vain vetämällä?
Pähkäilin ja kokeilin varovasti vetämistä. Ja se oli tämä laatikko, johon ei tarvittu ruokaveistä.
Nämä tekniset härvelit ovat minulle turmioksi. Koskaan en ole niiden kanssa ollut kaveri, enkä todennäköisesti tule koko elämäni olemaankaan.
Nostin siis sen pienen soittokello-laatikon ja sen ison, sen äänilaatikon keittiön pöydälle. Patterit takaisin isoon laatikkoon ja testiin illaksi. Siinä ne lojuivat somasti vieretysten pöydällä.
Ei pihahdustakaan koko iltana tai yönä.
Varmuuden vuoksi vaihdoin patterit molemmista laatikoista. Nostin ison laatikon seinälle tuulikaappiin oven yläpuolelle ja pienen laatikon oven viereen ulkoseinään.
Ja se halvatun kello soittelee edelleen itsekseen. En reagoi soittoihin enää ja olen päätellyt, että se johtuu joko tuulen suunnasta tai lämpötilasta. Tietyllä tuulensuunnalla tai tietyssä lämpötilassa (no joo) kello soittaa itsekseen.
Lohtuna uskon vakaasti, että jos oven takana on oikeasti joku, niin kyllä hän painaa ovikelloa toisenkin kerran… ehkä.
Eija Isotalo
Toimittaja