Vietin viikon Tukholmassa ystäväni Ailan luona. Siitä tuli samalla opetusmatka pakolaisten kotouttamiseen, sillä Aila on jo vuosia työskennellyt sosiaalitoimistossa nimenomaan pakolaisasioissa.
Parikymmentä vuotta sitten hän pelasti iranilaisen pakolaisen itsetuholta. Nuori mies – kutsukaamme häntä Aliksi – oli päätynyt pakolaiseksi Ruotsiin. Isä oli teloitettu ja poikaa kidutettu. Kantapäät oli halkaistu kepillä. Aila järjesti hänelle sairaalahoidon ja terapian – joka kesti pitkään – sekä auttoi nuorukaista sopeutumaan uuteen, kylmään kotimaahan. Alilta oli jäänyt Iraniin vaimo ja vastasyntynyt tyttö, joiden kanssa oli vaikea pitää yhteyttä, eihän silloin ollut kännyköitä. Tyttärensä hän tapasi seuraavan kerran vasta tytön ollessa 16-vuotias.
Alin isällä oli ollut mattokauppa ja koulusta tultuaan poika oli istunut kaupassa seuraamassa mattokauppoja. Ruotsissa matoista tuli hänelle ammatti, sillä hän osasi taidokkaasti korjata ja parsia hienoja, itämaisia mattoja ja pystyi myös arvioimaan niitä. Ruotsissa arvostettiin sellaisia taitoja ja niin hän pääsi myös taloudellisesti jaloilleen.
Tänä päivänä Ali on kahden maan kansalainen, Iranin ja Ruotsin. Olot ovat muuttuneet ja Ali oleilee talvet Iranissa ja kesäkaudet Ruotsissa, silloin hän asuu Ailan luona alivuokralaisena.
Aila nauroi ennakkoluuloilleni muslimimiesten suhteen. Olin luullut heitä määräileviksi machoiksi, mutta Ailan mukaan muslimit ovat yhtä erilaisia kuin kristitytkin. Ali on sunni, ei syö sianlihaa eikä juo alkoholia, käy moskeijassa, mutta ei rukoile eteisen lattialla. Hän on erinomainen vuokralainen. Ali pesee molempien pyykit, rakastaa silittämistä ja silittäisi kai Ailan sukatkin, jos tarvitsisi! Hän siivoaa, tiskaa, käy kaupassa, vie roskat. Hän on opettanut Ailan valmistamaan iranilaisia lammaspatoja ja marinoimaan sitruunoita. Siivoava ja pyykkäävä muslimimies kelpaisi kyllä vuokralaiseksi Suomessakin.
Alilla on myös vihreä peukalo. Ailan puutarhapalstalle Ali on rakentanut kasvihuoneen.
Keskustelimme Ailan kanssa pitkään pakolaisten ongelmista. Kotouttaminen on kaikkein tärkein. Monilla on takana kidutusta, väkivaltaa ja vainoa. Pakolaisten on tunnettava olevansa vihdoinkin turvassa. Ruotsissa on paljon kokemusta traumojen hoidossa, Suomessa näitä auttajia tarvitaan lisää.
Parasta kotouttamista on, että naapurit lähestyvät – jospa edes tervehtisivät. Jos ihmiset sylkevät päälle ja nimittelevät, niin pakolaiset eivät koskaan tunne olevansa turvassa ja pysty sopeutumaan. Vihapuheilla sahaamme omaa oksaamme.
Me, kantaväestö, voisimme opettaa uusia kansalaisia vaikkapa paistamaan lättyjä, rypyttämään karjalanpiirakoita, hiihtämään, saunomaan, pilkkimään, onkimaan. Kutsutaan uudet naapurit kylään ja tarjotaan heille pullaa.
Pirkko Arstila