Jokainen sukupolvi rakentaa itselleen oman vanhuutensa. Jotenkin tällaisen ajatuksen olen jostain kuullut. Viittä vaille kuusikymppisenä sen alkaa tajuta. Että aika siinä hommassa alkaa olla viimeistään käsillä, kohta on jo auttamatta myöhäistä.
Millaisen vanhuuden itse itselleni haluan?
Se on ainakin satavarma, että haluan itse päättää asioistani niin kauan kuin ikinä järki päässä pysyy. Mitä syön ja koska, missä ja kenen seurassa. Mitä harrastan ja mitä katson telkkarista, somettelenko yöllä vai päivällä.
Hankalin on kysymys, kenen seurassa. Jos ihminen asuu yksin kotonaan niin pitkään kuin suinkin, seura alkaa vähitellen kaveta ja pahimmassa tapauksessa joutuu tyytymään lopulta vain omaan seuraansa. Valinnan vapautta ei ole, jos polvet eivät kanna. Ikätoverit ja juttukumppanit harvenevat ja joutuvat kuka Sannolle ja kuka mihinkin, kenen päästä valo katoaa. Viimeisiä hyvästejä jätetään kiihtyvään tahtiin.
Näen ympärilläni pirteitä yhdeksänkymppisiä, jotka tulevat yhä toimeen erinomaisesti omassa kodissaan, pääsevät hissillä ulos ja omin avuin asioilleen. Suurin ongelma on silti yksinäisyys ja elämänpiirin kaventuminen. Uusia juttukumppaneita ei pääse enää etsimään etenkään sitten, jos ei kykene ovesta ulos ilman apua.
Yhteiskunta eli vanhusten parissa työskentelevät tekevät paljon ja moni vastuullinen vääntää aivonsa mutkalle etsiessään ratkaisuja, mutta helppoa se ei ole. Eikä varsinkaan sitten, kun kuulemma Euroopan nopeimmin harmaantuvassa maassa, Suomessa, maan nopeimmin harmaantuva kaupunki, Uusikaupunki, pyrkii asioita ratkomaan.
Lähin omainen ei voi olla viranomainen eikä kaikessa voi jäädä odottamaan apua kaupungilta, koska siihen eivät mitkään julkiset rahkeet riitä. Yhteiskunnan ratkaisut ovat myös aina ylhäältä annettuja, niitä on vaikea räätälöidä niin yksilöllisiksi, että jokaisen omat tarpeet tulevat riittävästi huomioiduiksi.
Siksi oli hienoa päästä kirjoittamaan uutista siitä, että paikalliset eläkeläisjärjestöt ovat yhdistäneet voimansa ja ylittäneet rajansa – tässä vaiheessa tanssin merkeissä. Hienoa siksi, että yhdessä harmaiden pantterien joukko pystyy enempään kuin mikään niistä yksin.
Tärkeintä on kaataa henkiset rajat sen suhteen, ettei sinne ja sinne voi mennä, kun se on niiden toisten juttu. Että mennään me vaan näihin omiin juttuihin, vaikkei sinne tulisi kuin se sama vanha kourallinen.
Isompi eläkeikäisten joukko voi kertoa ikäluokkansa näköisiä ajatuksia siitä, mikä on tarpeen vanheneville kaupunkilaisille. Mutta se pystyy myös itse toteuttamaan niitä.
Ihmisten tapaaminen ja yhdessäolo on niin tärkeä asia, että sitä kannattaa aivan kaikkien rakentaa. Ja Muumimamman viisaudella: Kaikki mikä on kivaa, on myös terveellistä!
Raija Herrala-Nurmi
Kirjoittaja on uusikaupunkilainen freelancertoimittaja ja viestintäyrittäjä