Kevättalvisessa metsässä liikkuva voi törmätä kummalliseen näkyyn. Alle sentin mittainen hyönteinen astelee määrätietoisesti hangella, kylmästä välittämättä. On vaikea olla ihmettelemättä, kuinka se oikein on elossa, ja minne sen matka vie.
Tarkempi tarkastelu osoittaa otuksen usein lumivaaksiaiseksi. Ne ovat liikkeellä nollakeleillä, mutta joskus muutaman asteen pakkasellakin. Kovia pakkasia ja tuulista säätä ne pakenevat lumen alle.
Hangella teputtelu pikkupakkasella kuulostaa hyönteiselle melkoiselta uroteolta. Lumivaaksiaisen elimistö onkin siihen sopeutunut. Se tuottaa talven mittaan elimistöönsä yhä enemmän glyseriiniä, joka toimii pakkasnesteenä. Glyseriini estää solunesteitä jäätymästä ja notkistaa niitä mukavasti, jotta hyönteinen ei kangistu.
Jotain lumivaaksiaisen on kuitenkin täytynyt talvielämänsä vuoksi uhrata: siivet. Kesällä vaaksiaisethan surisevat paikasta toiseen siipiensä varassa kuten muutkin sääsket, mutta kaikki lumivaaksiaiset ovat siivettömiä. Kylmässä on mahdotonta saada kokoon tarpeeksi energiaa siipilihasten käynnistämiseen.
Suomessa lumivaaksiaisia elää kolme sangen samannäköistä lajia. Niiden sukulaisia voi tavata pohjoisella pallonpuoliskolla kaikkialla, missä on talvisin lunta.
Kuten hyönteiset yleensä, lumivaaksiaistenkin elintavat tunnetaan huonosti. Tiedetään, että aikuiset eivät syö, mutta juovat kyllä painamalla lyhyen imukärsänsä lunta vasten. Lämpimän vuodenajan ne elävät toukkavaihettaan maan alla.
Mutta jos lumivaaksiaiset eivät etsi ruokaa, minne ne ovat matkalla hangella vaeltaessaan?
Juttu löytyy kokonaisuudessaan 04.02.2016 julkaistusta lehdestä