Puukiipijä on vaikea huomata, mutta helppo tunnistaa.
Pikkuinen puukiipijä jää helposti huomaamatta. Se liikkuu talviaikaan yhdessä värikkäämpien ja äänekkäämpien tiaisten kanssa. Itse se maastoutuu huomaamattomasti puiden runkoihin eikä juuri pukahda. Kun puukiipijän sitten näkee läheltä, on vaikea olla ihmettelemättä, mikä kumma se oikein on lintujaan. Tuskin hippiäistä suuremmalla höyhenpallolla on pitkä, käyrä nokka kuin sirppi ja vaikuttavat kynnet.
Kuten ulkonäöstä voi päätellä, puukiipijä on erikoistapaus. Se on heimonsa ainoa laji Suomessa. Kaikkiaankin puukiipijöiden heimossa on lajeja vain yksitoista. Ne kaikki muistuttavat toisiaan ja viettävät aikansa kiipeillen joko puiden rungoilla tai kallioilla.
Suomen linnuista puukiipijän lähimpiä sukulaisia on vaikea arvata, eihän se päällisin puolin muistuta mitään muuta. Lintujen perimän perusteella tehty uusi sukupuu on paljastanut, että puukiipijöiden lähimmät serkut ovat toisaalta peukaloiset, toisaalta pähkinänakkelit. Omena on tässä tapauksessa pudonnut kauas puusta.
Oli puukiipijä millainen outolintu hyvänsä, sen ruokailua on ilo seurata. Lintu aloittaa puun tyveltä ja kipuaa järjestelmällisesti ylöspäin tiiraillen silmä kovana kaarnaa. Puhtaanvalkoinen kurkku toimii peilinä, jonka avulla puukiipijä heijastaa valoa kaarnan rakosiin.
Kun silmään osuu ötökkä, puukiipijä nappaa sen näppärästi pitkällä, kapealla nokallaan. Se on puuhassa niin hyvä, että selviää Suomessa läpi vuoden, vaikkei hyönteisiä talvisin suinkaan ole muille jakaa.
Juttu löytyy kokonaisuudessaan 11.02.2016 julkaistusta lehdestä