Minä pidän kovasti kirjoista. Ohuista, paksuista, dekkareista, pokkareista, kotimaisista ja käännöksistä. Luonnollisesti pidän kovasti myös kirjojen lukemisesta. Unelmieni päivä koostuisi varmaankin lukumaratonista jossain, missä olisi sopivan lämmin. Ja ehkä yhdestä sateenvarjodrinkistä.
Huomasin kuitenkin, että olen viime aikoina lukenut harmillisen vähän. Oletin tämän johtuvan nukkumatin saapumisesta iltaisin heti muutaman värssyn jälkeen, kunnes ymmärsin kysyä itseltäni, miksen lukisi aiemmin illalla.
No, kun en voi. Ai miksikö? Koska on niitä hommia. Pesemättömiä tiskejä, viikkaamattomia pyykkejä ja parsimattomia sukkia. Pääkoppa ei salli lukurauhaa, kun olisi niin paljon tekemistä. Sellaista oikeaa, taivaspaikan kannalta tärkeää puuhaa. Ensin työ ja sitten huvi. Näinhän meille on iän kaiken opetettu.
Vaan ei se pyykki pesemällä lopu, ei allas tiskauksesta iäksi tyhjene ja aina tulee uudet sukat ja niihin uudet reiät. Jos tässä maailman valmistumista odoteltaisiin, tuskin ainuttakaan kirjaa olisi maailmanhistoriassa vielä tullut luettua.
Mitä enemmän asiaa pohtii, sitä enemmän huomaa elämässään asioita, jotka jäävät tekemättä vain ja ainoastaan itselleen asettamiensa esteiden tähden.
Tämä on juuri sitä kuuluisaa “sitkua”. Sit ku olen niin ja näin monta kiloa hoikempi, voin ostaa himoitsemani mekon. Sit ku lapset kasvaa isoiksi, lähden reissaamaan. Sit ku on taas valoisaa, alan lenkkeillä. Ja sit ku voitan lotossa, sittenhän elämä pätkähtää kertaheitolla täydelliseksi. Ai että. Sitten kun.
Saan usein itseni kiinni sitkuilusta. Siitä, että oma nuppi on päättänyt asettaa esteitä asioiden toteuttamiselle. Ei ole mitään isoveljeä, joka valvoisi tekemisiäni, saati tuomitsisi tai kieltäisi. Se olen ihan minä itse.
Mitä enemmän asiaa mietin, sitä typerämmäksi itseni tunnen. Kyllä näin kohtapuoliin keski-iän kynnyksellä horjuvan aikuisen ihmisen pitäisi jo ymmärtää, että maailma ei koskaan tule valmiiksi. Eikä sen edes tarvitse. Nauttimiaan asioita kun pitäisi voida tehdä ihan hyvällä omallatunnolla, oli altaassa sitten tiskiä, tai ei. Sitä paitsi olen vakuuttunut, että mukuloiden varpaissa kasvaa kynsien sijaan nupinauloja, mikään muu ei selitä alituista sukkien reikiintymistä.
Joten ehkä sitä voisi ostaa sen mekon jo nyt, mikäli kokotaulukko antaa myöten. Napata lapset mukaan reissuun ja aloittaa lenkkeilyn vaikka ihan lyhyestä pyrähdyksestä. Eihän siellä tosiasiassa niin kovin pimeää enää edes taida olla.
Jos kaiken tämän jälkeen kävisikin yllättäen niin, että maailma menisi ja valmistuisi, niin mikäs siinä. Mukavahan se olisi lepuuttaa lenkkeilyn rasittamia jalkojaan sohvalla, pukeutuneena lempimekkoonsa, kirja nenän edessä perheen yhteistä lomareissua muistellen. Eipähän ainakaan olisi jäänyt elämättä.
Päivi Sappinen