Muutettuamme 1980-luvun lopussa nuorena perheenä Uuteenkaupunkiin, jouduimme pian huomaamaan, että täällä ei talvisin välttämättä pääse nauttimaan lumesta. Pimeää, loskaa ja liukasta riitti vuosi toisensa jälkeen kuten parina viime talvena. Koska hiihtäminen oli meille vanhemmille rakas harrastus jo nuoresta, halusimme myös lasten oppivan sivakoimaan.
Oli siis lähdettävä lumen perässä pohjoiseen. Ensimmäisen reissun jälkeen ei ollut enää paluuta. Lappiin täytyi päästä, ja on päästävä edelleen joka talvi.
Asuntovelkaisen perheen budjetti antoi myöten, koska teimme ruoat kotona valmiiksi, emme käyneet ravintoloissa ja majoituimme mahdollisimman halvasti. Kimppalomiakin harrastimme aikoinaan ystäväperheiden kanssa, jolloin mökin vuokrakulut sai jaettua. Lapsille löytyi käytettyjä hiihto- ja lasketteluvälineitä kierrätyksen kautta.
Vaikka Uudessakaupungissa on hyvinä talvina hienoja hiihtomaastoja, Lappi ei lakkaa kiehtomasta. Pohjoisen upea luonto hurmaa aina yhä uudestaan. On myös hauskaa, kun voi hiihtämisen lisäksi käydä välillä mutkamäessä tai lähteä tarpomaan lumikengillä tunturin kuvetta ylös. Maisemat tunturien huipuilta ovat mykistäviä.
Alkuvuosina keskityimme pääasiassa hiihtämiseen. Kokeilin jonkun kerran laskettelua, mutta koin sen enemmän pelottavaksi kuin hauskaksi. Kunnes rakas ystäväni ja kokenut laskija rupesi kärsivällisesti opettamaan ja innostamaan minua. Työ on kantanut hedelmää ja nyt osaan jo nauttia, tosin enimmäkseen rauhallisemmasta menosta.
Haastetta tuovat vähänkin jyrkemmät rinteet ja se, että mäet eivät aina ole pehmeitä ja hyväkuntoisia vaan pikemminkin jäisiä rännejä. Niissä tilanteissa ollaan vahvasti oman mukavuusalueen ulkopuolella, mikä tekee välillä ihan hyvää itse kullekin. Laskettelusta on apua myös huonoon tasapainooni, sillä se harjoittaa tehokkaasti tasapaino- sekä koordinaatiokykyä. Ja kyllä siinä lihaskuntokin vahvistuu ainakin jaloissa.
Oli hauska huomata, että rinteissä näkyi eläkeikäisiäkin. Myös hiihtoladuilla vilisi paljon varttunutta väkeä. Se on hienoa, sillä ikäihmisille on erityisen tärkeä pysyä liikkeellä ja huolehtia kunnostaan. Lajilla tuskin on niin väliä. Pääasia on, että tekee jotain, sillä haurastuminen ja raihnaisuus uhkaa viedä monen ikäihmisen toimintakyvyn.
Juttu viime perjantain Helsingin Sanomissa osoitti, että ikä ei ole esteenä hurjaankaan harrastukseen, jos kunto on hyvä. Esimerkiksi 80-vuotias porvoolaisnainen käy edelleen pari kertaa viikossa pujottelemassa Espoon Solvallassa ja vanhin hänen tuntemansa aktiivilaskija on 96-vuotias. ”Ihanaa”, sanoisi siihen ensi vuonna 90 vuotta täyttävä ikinuori tanssinopettaja ja yrittäjä Aira Samulin.
Merja Halinen
toimittaja