– Mistä tästä autosta saa sivuikkunan auki? Apua… äkkiä… äkkiä.. mutisin itsekseni, kun lähestyin ensimmäistä moottoritien tullia lähellä Nizzaa.
Ei löytänyt nappia ennen kuin kolme kilometriä myöhemmin, tullin toisella puolella. Joten tullissa avasin auton oven, astuin vasemmalla jalallani ulos autosta ja nakkasin vauhdilla kolikot rahakaukaloon. Onneksi se teräksinen kaukalo on kuin iso lavuaari, joten huonosihtisempi ( siis minä) onnistuu kauempaakin. Pam, auton ovi kiinni, portti nousi ja matka jatkui.
Kun se nappi löytyi siitä kojelaudasta, niin muissa tulleissa käyttäydyin melkein yhtä asiantuntevasti kuin muutkin kulkijat.
Autoilusta Italiassa minulla ei ollut aikaisemmin kokemusta. No, nyt on. Kaikki meni itse asiassa hyvin. En kolhinut autoa, vaikka Nizzassa se tummakutrinen pikisilmä autonvuokraamossa piirsi keltaisella tussilla sopimuspaperiin kahden ja puolen senttimetrin viivan ja sanoi:
– Tämän pituisista ja lyhyemmistä kolhuista tai naarmuista ei tarvitse ilmoittaa.
– Meneekö madam Italiaan? Mitä? Aaaa, madam menee… Madam on sitten oikein varovainen.
Jep. Madam ajatteli kyllä olla oikein varovainen, vaikkei ottanut sitä ylimääräistä vakuutusta, jota niin kaupattiin.
Vuokraamosta sain ajokikseni Fiat Pandan ja ihastuin siihen heti. Väritkin olivat kohdallaan: musta päältä ja sisusta oli puna-musta. Kilometrejä ihastukseeni oli kertynyt vasta pari tuhatta.
Tiedättekö, että Panda ei ole niin nopea kuin Ferrari. Joten tietysti jo miltei kättelyssä meinasin moottoritiellä jäädä mustan Ferrarin yliajamaksi. Jostain se musta urheiluauto ilmaantui kuin tyhjästä taakseni. Torvi soi ja minä olin saada sydänkohtauksen. Välittömästi kurvasin takaisin rekan, jonka olin ohittamassa, perään ja siellä pysyin.
Nopeusrajoitukset ovat nimellisiä moottoriteillä. Ei siellä kukaan aja 90 ja 110 kilometriä tunnissa niin kuin kyltit määräävät. Tai nyt ajoi; minä ja muutama rekka.
Itse asiassa Italiassa kaupunkiliikenne on joustavaa. Ei tarvitse yrittää puolta tuntia pois kadun varresta liikenteen sekaan, sillä italialaiset väistävät, antavat tilaa, mutta odottavat, että sinä myös joustat. Tosin he kyllä kertovat autojensa torvilla, jos olet heidän mielestään liian hidas. Mutta, mitä sitten?
– Kukaan ei tunne mua täällä. Ja autossa on ranskalaiset kilvet ja mulla on aurinkolasit päässä. Hah, töötätköön, kannustin itseäni.
Kun ensimmäisen kerran lähestyin risteystä, jossa oli kymmenisen autoa samassa sumpussa, nielaisin ja evästin itseäni ääneen:
– Sekaan vaan. Hyvin se menee.
Ja hyvinhän se meni; tutto bene.
Eija Isotalo
Toimittaja