Kävelin viime sunnuntaina koiran kanssa Sorvakon pururadan vartta. Lähellä Ykskoivua jäin hetkeksi ihastelemaan sinivuokkoja, jotka urheasti kukkivat isoissa ryppäissä koleassa säässä. Samassa muistin, mitä olin unohtanut.
Joka vuosi siitä lähtien, kun pieni Pyry-poikamme lähti synnyinpäivänään enkelten matkaan ehtimättä edes avata äidille ja isälle silmiään, olen vienyt haudalle kevätkukat. Yleensä sinisävyisiä orvokkeja. Tänä vuonna tuo vuosipäivä, jonka unohdin, osui torstaille.
Siitä surujen keväästä on nyt kulunut 23 vuotta. Silloinkin kevät oli aikaisessa ja sinivuokot kukkivat. Ensin moitin itseäni siitä, miten minä nyt saatoin unohtaa viedä niitä kukkia haudalle. Jatkaessani lenkkiä Kasarminlahden takamaiden kauniisiin metsämaisemiin, mieli rauhoittui. Kuten aina metsässä kulkiessa.
Vaikka suru olisi kuinka musertava, pikku hiljaa se alkaa irrottaa otettaan. Niin pitääkin, sillä elämän on jatkuttava. Meidän perheessämme vauvan menetystä lievensivät perheen muut lapset, jotka toivat iloa ja valoa murheen keskelle.
Koko ajan joku menettää lapsensa, puolisonsa, äitinsä, isänsä. Rakkaansa. Kuolemaa ei voi välttää, sillä se kuuluu elämään. Samalla lailla kuin aika haalistaa muistot, surukin väistyy. Toisilla nopeammin, toisilla hitaammin.
Monet ovat todenneet, että vasta silloin kun jotain menettää, ymmärtää sen arvon. Ensi viikon sunnuntaina vietämme äitienpäivää. Toivon, että se herättäisi näkemään, ei vain äitien, vaan kaikkien läheisten ja rakkaiden arvon. Elämä on tässä ja nyt, ei huomenna eikä ”sitku”.
On myös hyväksyttävä ja oltava itselleen armollinen siinä, että kaikkea ei ehdi tai jaksa. Jos esimerkiksi iäkkäät vanhemmat asuvat kaukana, työelämässä olevien on vaikea käydä vierailuilla kovin usein. Monilla taas elämä on niin kiireistä, että normaaliarkeen ei mahdu ylimääräistä. Mutta aina voi edes soittaa.
Loppujen lopuksi kyse on aina valinnoista ja asioiden painotuksesta. Rakkauden ja välittämisen osoittaminen läheisille ei ole huono vaihtoehto ihan sinne kärkipäähänkään sijoitettuna. Itsestä välittämistäkään ei pidä unohtaa. Siihen kuuluu myös se, että loputtomiin ei voi surra. Se vie voimat eikä silloin jaksa välittää muista.
Perinteinen intiaanirukous antaa meille tällaiset ohjeet:
Kun olen kuollut
itke hiukan minun vuokseni.
Ajattele minua toisinaan, mutta älä liikaa.
Ajattele minua silloin tällöin
sellaisena kuin olin eläessäni.
Toisinaan on mukava muistella, mutta ei kauan.
Jätä minut rauhaan
niin minäkin jätän sinut rauhaan.
Ja niin kauan kuin elät
säästä ajatuksesi eläviä varten.
Annoin itselleni anteeksi unohduksen. Vien kukat sitten jonakin kauniina aurinkoisena päivänä, kun muistan.
Merja Halinen
toimittaja