Tuttavani kertoi peitelleensä takillaan torppansa seinustalla maasta puskevan verenpisaran (horsmakasvien sukuun kuuluva kasvi) muutama viikko sitten, kun yöksi oli luvattu pakkasta. Se oli hyvä teko.
Itse en voi ylpeillä vastaavalla hoivavietillä. Innostun keväisin istuttamaan yrttejä ja kesäkukkia ja useimmiten pihaan tulee joka vuosi joku uusi perennakin.
Tänä vuonna hurahdin ostamaan orvokkeja jo ennen vappua. Taimet jäivät terassille odottamaan pääsyä isompiin multiin. Lumisade tuli ja meni. Helatorstain aattona terassilla odotti surkea näky: orvokkirievut olivat henkitoreissaan. Tunsin suurta syyllisyyttä, ja edessä oli epätoivoinen pelastusyritys: illalla runsaasti vettä ja päiväksi valohoitoa. Voi sitä riemua, kun lähes kuolleeksi julistetut orvokit virkosivat uuteen elämään. Sitkeitä mimmejä!
Kasvit ja eläimet ovat yleisesti ottaenkin sisukasta porukkaa. Vuokkoa pukkaa ja linnut laulavat satoi tai paistoi. Mutta ettäkö niiden elämä olisi helppoa, no eipä totisesti. Esimerkiksi muuttolintujen pitää selviytyä hengissä Suomeen, löytää puoliso ja ja rakentaa pesä. Ja kun perhe kasvaa, alkaa jo valmistautuminen paluumatkalle.
Luin äskettäin salolaisen toimittajan Lasse Kylänpään Linnuntie -kirjan, joka kuvailee kiurun, peipon, västäräkin ja haarapääskyn muuttomatkaa. Kylänpää on taitava kuvaaja, sanankäyttäjä ja täysverinen luontoihminen. Suomen kirjataiteen komitea palkitsi Linnuntien keväällä yhtenä Vuoden kauneimpana kirjana.
Harvoin mikään kirja saa kulkemaan kylmiä väreitä iholla, mutta tämä kirja vaikutti minuun musiikin tavoin. Luin sitä kevätpäivänä meren rannalla tuulelta suojassa ja tein sitä lukiessa kevään ensimmäisen västäräkkihavaintoni. Tällaisesta hetkestä keski-ikäinen täti-ihminen saa kuulkas sellaiset kiksit että oksat pois.
Mutta miksi olin juuri tästä kirjasta niin vaikuttunut? Pikkulintujen tuhansien kilometrien matka merten, vuoristojen ja autiomaiden yli on koskettavaa, jännittävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Lukija pääsee kirjassa matkustamaan lintujen talvehtimisalueille, kuten Ranskaan, Espanjaan ja Egyptiin. Haarapääskyjen muuttoa kirjoittaja on seurannut aina Etelä-Afrikkaan asti.
Jos on linnuilla Suomessa usein kylmä kesä, eipä elämä ole aina yhtä auringonpaistetta talvehtimispaikoillakaan. Harva pikkulintu kuolee vanhuuteen. Niiden elämä on siihen liian vaarallista. Enemmistö nuorista kiuruistakin menehtyy heti ensimmäisellä muuttomatkalla. Ne eivät koskaan saa omia poikasia. Ehkä vain kourallinen kolmestasadasta kiurusta elää yli viisivuotiaiksi, Kylänpää kertoo.
Eikä tässä vielä kaikki. Luontoa pahempi uhka ovat ihmiset: Euroopan unioni sallii kiurunmetsästyksen yhä Italiassa, Kreikassa, Kyproksella, Maltalla, Ranskassa ja Romaniassa. Tehomaatalous puolestaan on harventanut lintukantoja Suomessa.
Pikkulintujen laulu saa mieleni edelleen iloiseksi, mutta siinä tunteessa on nykyään mukana myös syvää kunnioitusta. Nostan selviytyjille henkisesti hattua.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja