Eilen oli perjantai ja 13. päivä. Se tunnetaan yleisesti epäonnen päivänä.
Tämä yhtälö sattui tälle vuodelle vain kerran, joten tulevina perjantaina voi ottaa ihan rennosti. Tosin en ole taikauskoinen, enkä muista, että kyseiselle päivälle olisi kohdalleni sattunut koskaan mitään erityistä. Muina päivinä sen sijaan kyllä tuppaa sattumaan kaikenlaista.
Edellisperjantaina piipahdin Pakkahuoneella sillä seurauksella, että autoni jäi viikonlopuksi korjaamolle. Peruutin ahtaassa paikassa huolimattomasti ja karautin puskurin päin jalkakäytävän kiveystä. Kiitos Teboilin poikien sain autoni alkuviikosta ehjänä takaisin.
Kertoessani kaverilleni tapahtumasta, kuulin hänen äänessään lievää huvittuneisuutta. Eihän ole kulunut kuin muutama kuukausi siitä, kun Uudenkaupungin talven pahimmassa lumimyräkässä ihmettelin hyyttävässä talvi-illassa keskellä katua, miten pääsisin töistä kotiin. Olin ehtinyt ajaa vain pienen matkan, kun huomasin, että eturenkaasta oli ilmat pihalla.
Myöhemmin selvisi, että rengas oli jo aamulla koskenut parkkikatoksen alareunassa olevaan terävään metallipätkään, mikä sinänsä on äärimmäistä osumatarkkuutta vaativa teko.
Ystäväni käänsi lisää veistä haavassa, ja muistutti vuosia sitten tapahtuneesta pikku onnettomuudesta. Autoni onnistui joutumaan kolariin, vaikka siinä ei ollut edes kuljettajaa. Olin tekemässä juttua jostakin kirkollisesta aiheesta, ja vanhasta pappilasta palatessa ihmettelin, kun autoa ei näkynyt missään.
Mysteeri selvisi nopeasti: olin unohtanut laittaa käsijarrun päälle ja autoni oli päättänyt lähteä pienelle seikkailulle päätyen pastorin auton puskuriin.
Näillä kokemuksilla evästettynä voin antaa pari vinkkiä, jos nyt tämän jälkeen olen kovinkaan uskottava antamaan minkäänlaisia neuvoja kenellekään ainakaan autoilussa. Talvella kannattaa pitää aina hanskat mukana. Ja toinen vinkki: älä änkeä ahtaisiin paikkoihin, jos ei ole ihan pakko. Jos on, keskity siihen, mitä teet äläkä ole ajatuksissa jo seuraavassa kohteessa.
Tässä yhteydessä haluan vielä erityisesti kiittää niitä ystävällisiä henkilöitä, jotka osoittivat avuliaisuutta molemmissa ikävissä tapahtumissa. Helmikuun tuiskussa aika moni autoilija posotti ohi, mutta ensimmäinen avuntarjoaja sattui olemaan tuttu mies, Korihaiden valmentaja Marko Ruohola. Hän ei tosin tiennyt koputtaessaan autoni ikkunaan, kuka auton sisällä istuu. Ette muuten usko, miten tämä ele lämmitti mieltä.
Ystäväni yllytti kierrättämään nämä kokemukseni laajempaan jakeluun. Ilmeisesti siksi, että kanssakulkijat liikenteessä tietäisivät varoa.
Lopuksi haluan vielä lähettää erityiset terveiset ja onnittelut runoilija Heli Laaksoselle, joka suoritti äskettäin kuorma-auton ajokortin. En tiedä, mitä runoilijan suunnitelmissa on, mutta kun on keksitty kirjastoauto, lääkärivene ja magneettirekka, niin olisihan se nyt hienoa, jos olisi myös runokuormuri. Mutta mihin tarkoitukseen hän ajokorttiaan käyttääkään: muist aja varovaste.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja