Viime viikolla alkoi viiden viikon futisputki. En ole mikään jalkapallointoilija, mutta siitä huolimatta en ole voinut välttyä lajilta. Enpä osannut aikoinaan ennakoida, että mieheni intohimo jalkapalloon on periytyvää: niin poikani kuin tyttärenikin ovat todennäköisesti saaneet jalkapallogeenin. Kaikki muut paitsi minä viihtyvät niin katsomossa kuin kentälläkin.
Kesäisin olemme viettäneet paljon aikaa pienessä purjeveneessä, mutta venelomallakin pallon potkiminen onnistuu, jos tahto on kova. Paremman puutteessa stadion on kaivettu esiin venereissuilla hyvinkin pienistä saarista. Ja jos loma on sattunut kisojen aikaan, kisatunnelmaan on päästy radioaaltojen välityksellä.
Lokikirjaamme on merkitty lukuisien EM-kisojen pelien tuloksia 1990-luvulta lähtien. Viehättäviä paikkoja pallon perässä juoksevien miesten katsomiseen ovat tarjonneet muun muassa Föglön pienen ravintolan kisakatsomo ja Maarianhaminan suuret screenit, joiden ääressä on aistinut kansainvälistä kisatunnelmaa.
Tänä vuonna lomani ei (onneksi) ole samaan aikaan EM-kisojen kanssa, paitsi ehkä loppuottelu. Siitä huolimatta olen huomannut orastavaa kiinnostusta asettautua telkkarin ääreen. Olen jopa tutustunut muutaman lehtijutun avulla avainapelaajiin, kuten Ruotsin Zlataniin ja Portugalin Ronaldoon.
Molempien pelaajien tarinat ovat huikeita: sankarius ei ole tupsahtanut heille syntymälahjana, vaan tähdet ovat tehneet menestyksensä eteen töitä, töitä ja vielä kerran töitä. Maahanmuuttajataustaiselle Zlatanilla on ollut voitettavanaan myös paljon ennakkoluuloja nykyisessä kotimaassaan Ruotsissa.
Fanit sanovat, että jalkapallokenttä on kuin elämä pienoiskoossa. Siellä rakastetaan, vihataan, nautitaan ja itketään. Oma joukkue on kuin perhe, jonka puolesta taistellaan viimeiseen asti, usein äärirajoilla. Pakko myöntää, että peliin tempautuu sitä enemmän mukaan, mitä keskittyneemmin sitä seuraa.
Oli huikeaa seurata pienen Islannin sitkeää taistelua Ranskaa vastaan. Väkiluvultaan Helsinkiä pienemmän maan pääsy kisoihin oli pienoinen ihme, ja sitä oli myös tasapeli kisojen isäntämaan kanssa.
Erikoinen tapahtuma omalla penkkiurheilijan urallani tapahtui mökillämme viime viikonloppuna. Olen vuosien varrella saanut usein harmistuneita äräyksiä siitä, että huudan väärään aikaan väärässä paikassa. Työviikosta väsyneenä päätin vetäytyä parvelle nukkumaan Englanti-Venäjä -pelin alkumetreillä. Heräsin jossain vaiheessa isoon mökään, kun selostaja pauhasi Venäjän tehneen täysin odottamatta ja viime hetkellä tasoitusmaalin.
Pyysin alakerrassa olevaa miestä laittamaan television hiljaisemmalle. Vastassa oli täydellinen hiljaisuus ja vaimea kuorsaus. Herätin siipan ja kerroin pelin lopputuloksen. Ei voi pitää paikkaansa, kuului vastaus. Tunsin outoa voitonriemua. Ajoitus on tärkeää jalkapallossa ja elämässä. Tasoissa ollaan, ainakin melkein.
Eija Eskola-Buri
Päätoimittaja