Keskustelimme äskettäin eräässä seurueessa rannekelloista. Ne ovat kuulemma kokeneet come backin. Nuoretkin haluavat käteensä kellon, tosin hieman eri syistä kuin varttuneempi väki. Ennen kelloa tarvittiin ensisijaisesti ajan tarkistamiseen, nyt se on osa imagoa ja identiteettiä. Kellon merkki ja ulkonäkö viestittävät kanssaihmisille, millainen olet.
Itse pärjään mainiosti kännykällä, vaikka akkujen tyhjentyessä ajantaju saattaa hävitä sen sileän tien. Kiinnostavaa keskustelussa oli, miten kunnon kelloihmiset arvostavat Swatchejaan, Seikojaan, Zenithejään ja mitä niitä merkkejä nyt onkaan. Kelloja voi olla useampia erilaisiin tilanteisiin.
Nostan hattua herralle, joka oli korjauttanut jo edesmenneen isoisänsä vanhan kellon. Sen hankkiminen oli ollut aikoinaan huikea investointi. Uusikaupunkilaisen kellosepän taitavissa käsissä kellosta tuli jälleen alkuperäisen veroinen ja se toimii edelleen mainiosti. Arvostan myös rouvaa, joka oli antanut sukulaiseltaan saamalleen kellomedaljongille uuden elämän.
Moni miettii, kannattaako vanhan esineen kunnostamiseen uhrata euroja, kun uuden saa halvemmalla. Joskus se kannattaa. Tällaiset kulttuuriteot ovat kunnianosoitus niin menneille, nykyisille kuin tulevillekin sukupolville.
Vierastan mustavalkoista ajattelua ja tässäkin asiassa on tunnustettava, että toki uusiakin vempaimia tarvitaan. Yhteiskunnan on pyörittävä ja markkinatalous tarvitsee ihmisiä, jotka haluavat ostaa ja kuluttaa. Liukuhihnalta tulee ihan käyttökelpoistakin tavaraa, mutta ihan joka vuosi emme välttämättä tarvitse uutta kännykkää. Tai siis ainakaan minä en tarvitse enkä halua.
Vanhan diggaileminen ei rajoitu pelkästään materiaan. Mietin Uudenkaupungin Vanhan kirkon Crusell-konsertissa tällä viikolla, miten kertakäyttöisessä maailmassa nykyään elämmekään. Pop-tähtien hittibiisit soivat hetken, ja kohta tarvitaan jo uusia kipaleita.
Pianisti Iiro Rantala tulkitsi loistavien muusikoiden kanssa konsertissa Wolfgang Amadeus Mozartin (1756-1791) musiikkia, joka ei kuole koskaan. Käsiohjelma kertoi, että sellisti Johannes Rostamon käyttämä soitin oli iältään rapiat 300 vuotta. Alttoviulisti Lilli Maijala puolestaan soitti 146-vuotiaalla viuluvanhuksella.
Upeiden ja ainutlaatuisten soittimien rakentajat eivät koskaan saaneet tietää, miten taivaallisia soundeja heidän luomuksistaan syntyy vielä kauan heidän kuolemansa jälkeen. Olen vakuuttunut siitä, että he panivat rakentamiseen kaiken oppimansa ja sen lisäksi vielä sielunsa ja sydämensä. Sellainen tapa tehdä asioita jää elämään niin musiikissa, soitinten rakentamisessa kuin monilla muillakin aloilla. Sellainen tekemisen tapa ei hävitä, vaan säilyttää, ja sellaisen kulttuurin soisi vahvistuvan tässäkin ajassa.
Eija Eskola-Buri
päätoimittaja