Vedän syvään henkeä ja sukellan. Kauhon eteenpäin klooriveden turvallisessa tuoksussa. Viereisellä radalla ui joku, kolmannella liikuskelee vesijuoksija.
Uin naapuriradalla polskivan rinnalle, ohitan hänet ja jatkan tekemistäni. Sivusilmällä kuitenkin huomaan, että viereisen uimarin verkkainen meno on nostanut tempoaan ja kiihtyy entisestään. Hänen rintauintinsa vaihtuu vapaauintiin ja koskemme altaan päätä samanaikaisesti.
Kilpailuhenki. Toisilla sitä on ja toisilla ei. Väitän kuitenkin, että se riippuu tilanteesta.
Olen joskus syyllistynyt samaan kuin edellä kuvaamani maanantaiaamun kuntouimari. Tuntuu pahalta jäädä kakkoseksi. Joskus päässä huutava typeräkin kilpailuvietti on hyvä motivaattori, joka saa suoriutumaan paremmin tai ainakin edes yrittämään enemmän.
Nuorempana harrastaessani kilpauintia, en käynyt yksissäkään kisoissa. Samaten syvä ahdistus valtasi koulun jokavuotisissa pakollisissa hiihto- ja maastojuoksukisoissa. Rehellisessä treeniblogissa kirjoittaja pohtii hienosti sitä, miksi suomalainen liikunnanopetus on tuottanut traumoja eikä liikkuvia nuoria. Lähes kaikki, mitä omilla koululiikuntatunneillanikin tehtiin, arvioitiin jollain tavalla. Kun vatsalihaksia rutisteltiin rivissä ääninauhan tahdissa, ei jäänyt epäselväksi, kuka on toista parempi. Liikunnasta nauttiminen ei tuntunut riittävän, vaan piti kilpailla – ei itsensä, vaan muiden kanssa.
Mutta kaikki pelaa -asenteella ei mitaliurheilijoita tehdä, se on selvä.
Alkukesällä olemme saaneet seurata jos jonkinmoista kilvoittelua. Ensin poliitikot kisasivat paikoista puolueidensa huipulla, kilpavarustelua tehtiin kuukausia: haastatteluja, rinnan röyhistelyä ja meriittien listausta. Viime viikkoina on joku tainnut jalkapalloakin potkia, noin niin kuin kilpailumielessä.
Voittoon pyritään ja häviäminen harmittaa. Sen kiteytti hienosti valokuva Patrick Laineesta istumassa jäällä MM-kisafinaalin jälkeen. Mutta häviön ei tarvitse musertaa. Henkisen kasvun kannalta häviäminen on jopa pakollista. Ihmiset, jotka eivät osaa käsitellä häviämisen tunnetta, ovat aika lailla sietämättömiä, eikö?
Taide oli jo nuorena minulle eräänlainen turvasatama, sillä siinä ei selvillä numeerisilla mittareilla pystytä arvottamaan, kuka on toista parempi. Elokuva voidaan toki arvostella kahden tähden rainaksi, mutta juuri minulle se saattaa silti olla täydet viisi. Ottelutulos on ja pysyy 5–2, vaikka kuinka monesta eri perspektiivistä asiaa tarkastelisi.
Voisimme kaikki ottaa mallia islantilaisista, jotka vastaanottivat EM-kisoista pudonneen jalkapallojoukkueensa monituhatpäisesti hurraten. Tärkeintä ei ole kaikenkattava voitto, vaan omien tavoitteiden saavuttaminen. Häviäminenkin on ihan ok. Paitsi jos lautapelejä pelataan.
Henrika Bäcklund
Kesätoimittaja