Hyvä joukkue on enemmän kuin yksilöidensä summa. Fraasi on yhtä kulunut kuin vanhan saksalaisen taksin kaasupoljin. Siinä piilee silti totuuden siemen.
Piskuisen Islannin jalkapallomaajoukkue osoitti tuon viisauden jälleen todeksi, kun meidän pojat kaatoivat tasapainoisen ja kurinalaisen esityksen jälkeen Englannin EM-kisojen neljännesvälierässä.
Kaikki kunnia Islannille. Mediassa on maan jalkapalloihmettä puitu jo monelta kantilta. Todettakoon kuitenkin, että harvasta lajiliitosta löytyy samanlaista päämäärätietoisuutta tavoitteiden saavuttamiseksi.
Islannin materiaali on kuitenkin millä mittarilla tahansa tarkasteltuna varsin keskinkertainen. Pelaajia vertaillessa oma maajoukkueemmekaan ei juuri kalpene islantilaisten rinnalla. Seuraavalla kierroksella vastaan tuleva Ranska pudottanee Islannin jatkosta. Tosin urheiluromantikkona olen mielelläni väärässä.
Miten sitten jalkapallon suurvallaksi usein miellettävä Englanti saattoi kaatua islantilaisten käsittelyssä? Yksittäisessä pelissä toki sattumallakin on osansa, mutta Englannin viimeisin voitto arvoturnauksen jatkopeleistä on kymmenen vuoden takaisista MM-kisoista. Ecuadoria vastaan.
Ymmärtääkseen ala-arvoisen menestyksen, englantilaisen maajoukkuejalkapallon ongelmia täytyy tarkastella laajemmalta. Fakta on se, että Englannilla on kasassa vuodesta toiseen keskimääräistä heikompi jalkapallojoukkue. Huippupelaajat eivät takaa menestystä, jos kokoonpanoon on nimetty 23 asennevammaista pelaajaa.
Pettymykseen päättyneen turnauksen jälkeen joukkueen jäsenet puhuivat kuin yhdestä suusta: teimme tarpeeksi töitä, mutta se ei riittänyt. Tämä viesti on muuta futismaailmaa halventava, ja peittää alleen englantilaisen maajoukkuepalloilun suurimman puutteen arvoturnauksissa.
Neljännesvälierässä islantilaiset näyttivät englantilaisille, mitä todellinen työnteko ja joukkueensa puolesta taisteleminen on. Heikossa alkulohkossa ylimielinen asenne vielä riitti, mutta jatkopeleissä ei joukkueen potentiaalia pystytty ulosmittaamaan maksimaalisesti. Absoluuttisesta taidosta menestys ei tälläkään kertaa jäänyt kiinni.
BBC Radio 5:n asiantuntija Chris Waddle kiteytti englantilaisten ongelman hyvin. ”Meillä ei ole johtajia. Pelaajat eivät kommunikoi kentällä eikä sen ulkopuolella. Heistä ei saa mitään irti.”, Waddle sivalsi tappiollisen turnauksen jälkeen. Ylimielisyys, laiskuus ja yhteisöllisyyden puuttuminen ei ole hyvä kombinaatio.
Englanti on voittanut jalkapallon arvoturnauksen viimeksi vuonna 1966, vaikka materiaali on riittävä mestaruuteen oikeastaan joka kerta. Viisikymmentä vuotta on pitkä aika, mutta ilman suuria muutoksia mentaliteetissa Englannin tulevaisuus ei näytä yhtään valoisammalta.
Riku Rantanen
Kesätoimittaja