Välillä huomaan kaipaavani niitä päiviä, jolloin koulumatkan päätteeksi huikattiin pyöräpolkujen erkaantuessa, että nähdään huomenna samaan aikaan, samassa paikassa.
Mitä helpompaa yhteyden pitäminen on, sitä vaikeammaksi se tuntuu menevän, vaikka kanavia on enemmän kuin koskaan. Siitä on tullut pinnallisempaa ja nopeampaa. Ja vaikka muutos usein onkin hyvästä ja sosiaalinen media luonut monia uusia mahdollisuuksia, olen alkanut olla huolissani siitä, kuinka ikäiseni nuoret aikuiset eivät kunnioita toisen aikaa ja vaivannäköä.
Onko syy juuri se, että kun huomiota jaetaan jatkuvalla syötöllä niin moneen suuntaan, ei keskitytä oikein mihinkään?
Kasvojani vasten on lyönyt tänä kesänä useaan otteeseen se kamala fakta, miten niin monilla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka omat tekemiset – tai paremminkin tekemättä jättämiset– vaikuttavat isommassa kokonaiskuvassa. Jos hääjärjestelyissä kirkon koristeluista vastaava ilmoittaa samaisena aamuna tulevansa pelipaikalle auttamattoman myöhässä useita tunteja sovitusta, on jonkun muun keksittävä kuljetus kymmenille kukkavaaseille.
Viestiin tai kutsuun vastaaminen kuuluu hyviin perustapoihin. Facebook on tehnyt tapahtumakutsuun reagoinnin jopa niinkin helpoksi, että klikattavia nappuloita on huimat kolme kappaletta: osallistun, ehkä osallistun, en osallistu. Ja silti niin moni on vastaamatta mitään. Ehkä some-kutsua ei edelleenkään mielletä niin virallisena? Ehkä on vain unohdettu? Ehkä ei vain kiinnosta? Tai ehkä ei vain viitsitä sitoutua sopimuksiin, jos jostain tuleekin parempi ehdotus.
Yhden henkilön peruutuksen vuoksi koko porukan autokyydit tai reissun maksupolitiikka on voinut mennä uusiksi. On eri asia, jos peruutus tai jonkin asian delegointi tapahtuu syystä ja ystävä soittaa siitä tarpeeksi aikaisin. Valitettavan usein tämä ilmoitus tulee vasta silloin, kun se on jo puoliksi liian myöhässä. Luvata voidaan, mutta kun asioita ei pystytäkään toteuttamaan, ollaan mieluummin vastaamatta ja pakoillaan niin kauan kunnes tilanne on ohi ja unohdettu.
Miksi se on niin, että jotkut saavat luistaa vastuusta ja toiset eivät? Tai mitä sitten tapahtuisi, jos ne, jotka aina ovat paikkailleet niitä toisten laiminlyöntejä, ryhtyisivätkin lakkoon?
Omien halujen kuulosteleminen on mielekkään elämisen kannalta tärkeintä, mutta epäkohtelias ei silti tarvitse olla. Mihinkään ei ole pakko osallistua pelkästä velvollisuudentunnosta. Riittää, että kieltäytyy kohteliaasti.
Ehkä seuraaviin juhliini lähetän kutsut paperisina.
Henrika Bäcklund
kesätoimittaja