Kesän chillailun jälkeisen arjen tunnistaa paitsi siitä, että jollain perheenjäsenellä on aina avaimet hukassa, liian pienet kumisaappaat tai ainakin pari hammaslääkäriaikaa viikossa, myös useimpien urheiluseurojen toiminnan aktivoitumisesta.
Muksuja kuskataan taas kesätauon jälkeen jäähallille, palloiluhallille, uimahallille ja kohta varmaan teollisuushallillekin. Kentän laidat pursuilevat innostuneita vanhempia joiden sähköposti laulaa palaverikutsua toisensa perään. Pitää valita joukkueenjohtaja, rahastonhoitaja, kioskivastaava, välinehuoltaja, varainhankintavastaava ja ensiapuhoitaja. Jaetaan salivuorot, toimitsijavuorot, kuskausvuorot ja ne tärkeimmät, eli mokkapalavuorot.
Valitaan vähiten ärsyttävä varainhankintakeino. Kiikutetaan työpaikan kahvihuoneeseen seitsemän eri tilauslomaketta, joista työkaverit voivat valita sukkien, suklaan, keksien, arpojen, joulukalenterien ja vessapaperin väliltä. Osallistutaan haravointitalkoisiin ja herätään keskellä yötä markettiin inventoimaan.
Joku porukasta suostuu ottamaan suuremman vastuun. Hän soittaa, tekstaa, postittaa, kirjoittaa, viestittää, suunnittelee, koordinoi ja hallinnoi. Valmentaja käyttää viikkotasolla kymmeniä tunteja harjoitusten suunnitteluun, toteuttamiseen ja purkamiseen, kehuu ja kannustaa ja jaksaa käsittämättömällä pitkäjänteisyydellä irrottaa penskat kerta toisensa jälkeen puolapuista tekemään sitä suunniteltua harjoitusta.
Vaikka toisinaan työpäivän päälle ajeltu kuskausrumba ja yön pimeinä tunteina koneelle naputeltu sukkatilaus tuntuvatkin enemmän rasitteilta kuin antoisalta puuhastelulta, on seuratyö oman kokemukseni mukaan ehkä yksi parhaista aikuisuuden mukanaan tuomista harrastuksista.
Useimmiten seuratoiminnan pariin ajaudutaan unettomien ja muutenkin järjettömien pikkulapsivuosien jälkeen, kun lapset aloittavat harrastustoiminnan. Aluksi varsin vastenmieliseltä tuntuva kentän laidalla pönöttely vie mukanaan yllättävän helposti. Samanhenkisistä ja samassa elämäntilanteessa elävistä vanhemmista tuleekin äkkiä ystäviä, joiden kanssa puhalletaan yhteen hiileen ja puuhataan yhteisen päämäärän eteen.
Välillä mediassa joku kovaan ääneen väittää, että talkoohenki on kadonnut, eikä kukaan tee enää mitään ilman palkkiota. Pötypuhetta. Suomi on täynnä pyyteettömiä talkootyöntekijöitä, jotka väsymättä ahertavat harrastustoiminnan eteen. Ilman näitä mokkapalataikureita, valmentajia ja organisaattoreita seuratyö kuolisi kokonaan.
Arvokkaista talkoolaisista kannattaa myös pitää kiinni. Kuunnella, kiittää ja tarjota kauden päätteeksi vähintään kakkukahvit. Jotta on sitten varmemmin taas tulevalla toimintakaudellakin joku sitä pumpputermaria täyttämässä.
Päivi Sappinen